Ruuskanen: Keho muistaa traumat, mutta se muistaa myös kaiken hyvän

Ruuskanen: Keho muistaa traumat, mutta se muistaa myös kaiken hyvän

Mitä varhaisempia hyviä asioita keho muistaa, sitä enemmän meillä on vaikeinakin aikoina kykyä luottaa ja tukeutua.

”Elämäni ensimmäinen vuosi kesti melko kauan. Lähinnä katselin puiden latvoja ja taivaalla ajelehtivia pilviä. En kyllästynyt niihin koskaan. En vieläkään. Oloni tyyntyy, jos makaan selälläni ja näen puiden huojuvan tuulessa, edelleen rauhoitun, kun katson, taivalla kulkevia pilviä.”

Muistatko, kun hymyilit ensimmäisen kerran? Entä, kun opit kääntymään? Muistatko, miltä äitisi tuoksui, kun olit vauva? Muistatko, miltä tuntui puhua ensimmäisen kerran? Muistatko, miltä lempituttisi maistui?

Ennen kuin ehdit vastata kieltävästi, odota vähän. Anna kun selitän.

Moni sanoo minulle, ettei niitä asioita voi oikeasti muistaa. Miten niin ei voi? Ihminen on salaperäinen ja monikerroksinen labyrintti, ei selkokirja, jonka voi lukea alusta loppuun ja ymmärtää kaiken. Uskon, ettei tietoinen osamme muista, mutta samalla uskon, että jokin osa meissä muistaa. Jokin, joka ei ehkä tule ilmaistuksi sanoina vaan kehon aistimuksina ja mielentiloina.

Kun olemme yhteydessä meissä alun perin olleisiin ominaisuuksiimme eli kykyyn luottaa ja kykyyn rauhoittua, voimme palauttaa ne toimimaan myös nyt meneillään olevassa elämänvaiheessa.

Olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin. Moni vuorovaikutus typistyy ja kaventuu elämän mittaan kilpailuksi ja vertailuksi. Sen lisäksi, että vertamme itseämme tuttuihin ja tuntemattomiin, vertaamme itseämme myös menneeseen itseemme. Yleensä siihen itseemme, joka on tämänhetkistä itseämme kyvykkäämpi, nuorempi ja nopeampi. Miksi emme, ainakin välillä, vertaisi itseämme vielä kauempaan itseemme? Siihen lapseen, joka joskus olimme.

Jokin osa meistä muistaa kaiken tapahtuneen hyvän ja turvallisen, ja siihen osaan meidän tulisi olla yhteydessä. Olisi hedelmällistä etsiä yhteyttä siihen, mitä olemme olleet ja olemme yhä. Kun olemme yhteydessä meissä alun perin olleisiin ominaisuuksiimme eli kykyyn luottaa ja kykyyn rauhoittua, voimme palauttaa ne toimimaan myös nyt meneillään olevassa elämänvaiheessa.

Mietin itseäni vauvaikäisenä. Äidilläni oli tapana nukuttaa minut päiväunille ulos, niin tehtiin lukemattomille muillekin vauvoille. Hän asetti harmaan kuomuvaunun pihalla kasvavan männyn alle. Herätessäni näin sen huojuvan oksiston. Ajattelen, kuinka tavattoman viisas hän oli. Nykyisinkin, kun olen levoton ja ahdistunut, hakeudun puiden läheisyyteen. Jos en pääse, niin yritän loihtia verkkokalvoilleni keinuvan puun ja latvan, joka kurottuu kohti sinistä taivasta.

Ja mitä alempana ja varhaisempana nämä hyvän kerrokset ovat, sitä enemmän meillä on vaikeinakin aikoina kykyä esimerkiksi luottaa ja tukeutua.

Aika usein puhutaan siitä, miten keho muistaa traumat, ja miten kehoon jäävät jäljet kivusta, kaltoinkohtelusta ja vaille jäämisestä. Vähemmän puhutaan siitä, että kehossamme säilyy myös kaikki hyvä. On kuitenkin olennaista muistaa, että vaikka kehostamme löytyy haavoitettuja kerroksia, niin siitä löytyy myös hyvän ja täyteyden kerroksia. Ja mitä alempana ja varhaisempana nämä hyvän kerrokset ovat, sitä enemmän meillä on vaikeinakin aikoina kykyä luottaa ja tukeutua. Keho voi jakaa viisauttaan silloin, kun mieli on väsynyt tai särkynyt.

On suuri lahja huomata, mitä hyvää olemme itsessämme kyenneet säilyttämään halki vuosikymmenet. Käsitys itsestä voi täydentyä ja itseymmärryksemme lisääntyä, kun ymmärrämme elämämme loppuun saakka kantavamme sisällämme ihmisen alkua, joka kerran olimme.

Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi