Ruuskanen: Pingottunut hymy ja kireät kohteliaisuudet ovat haitallisia aikuiselle ja lapselle

Ruuskanen: Pingottunut hymy ja kireät kohteliaisuudet ovat haitallisia aikuiselle ja lapselle

Kun viestissä on ristiriita, vaistoamme, ettei kaikki ole kohdillaan. Usein yritämme silti epätoivoisesti uskoa sanoja emmekä kehoa.

Nainen istuu kotonaan pimenevässä iltapäivässä ja katsoo ulos. Hän tajuaa olevansa murheellinen ja väsynyt. Hän ei tajua sitä ajatuksiensa kautta, vaan nähdessään ikkunan heijastuksessa kasvonsa. Hän näyttää vakavalta. Vakavuus näkyy hymyttömyytenä ja tyhjänä katseena. Kasvot kertoivat samaa kieltä kuin murheellinen mieli.

Vuorovaikutuksessa toisten kanssa joudumme joskus olemaan epäsynkassa. Meillä on oikeus suojella sisäisiä tunteitamme, kuten surua tai ahdistusta. Kannattaa kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, ettei näiden kahden, sisäisen maailman ja ulkoisen ilmaisun, välimatka kasva liian suureksi. Se asettaa toiset ihmiset hämmentävään ja hankalaan rooliin. Kaikkein vahingollisinta se on silloin, kun kätkemme sisäisen aggression naamioimalla sitä näennäiseen ystävällisyyteen tai korrektiuteen.

Lasten kasvatuksessa puhutaan vahingollisesta kaksoisviestinnästä. Siinä lapsi joutuu vanhemman kahtalaisen viestinnän kohteeksi, kun näennäisen myönteisten tunteiden osoittamisen taustalla on syyllistämistä ja psykologista kontrollia. Kuten esimerkiksi silloin, kun lasta kehutaan, mutta viileä äänensävy paljastaa, että enemmän olisi odotettu. Lapsen on vaikea tietää kumpaa uskoa, sanoja vai sävyä, ja hän joutuu kantamaan tästä syntyneen ristiriidan.

Päänsärky tai vatsakipu voivat johdattaa meidän oikeille jäljille siitä, mitä äskeisessä kohtaamisessa oikein tapahtui.

Samoin aikuisen on vaikea ottaa vastaan ristiriitaisia viestejä. Me emme tiedä, mitä pingottuneen hymyn, kireästi lausuttujen kohteliaisuuksien tai tyhjien silmien taakse kätkeytyy. Mutta me vaistoamme ristiriidan, tunnemme, että kaikki ei ole kohdallaan.

Erityisen epämiellyttävää tämä on silloin, kun toisen tunnetila on aggressiivinen tai raivostunut. On kamala kuunnella sanoja, joita pudotellaan näennäisen korrektisti, mutta ne tuntuvat syntyvän kiukusta ja raivosta. Vieläkin vaikeampaa on, kun meihin suunnatut sanat ovat kauniita ja kehuvia. Silloin reagoimme samalla tavalla kuin lapsi, kannattelemme ristiriitaista tilannetta. Se aiheuttaa meissä epämääräistä ahdistusta. Usein epäilemme silloin itseämme. ”Minussa täytyy olla jotain vikaa, kun en pysty uskomaan minulle sanottuja kauniita sanoja.”

Palataan hetkeksi lapseen. Mitä hänelle tapahtuu, kun vanhempi kehuu tarkoittamatta sitä? Usein lapsi reagoi kehollaan. Yhtäkkiä vatsaan sattuu tai tulee muuten kummallinen tunne. Aikuisena kannamme samaa viisasta kehoa. Ruumiimme tunnistaa raivon tai vihan, surun ja häpeän. Kyse ei niinkään ole siitä, ettemme reagoi keholla, vaan ettemme ota sen viestejä vakavasti. Yritämme epätoivoisesti uskoa meille sanottuihin sanoihin, vaikka kehomme kertoo muuta. Tähän viittaa sanonta ”tunsin sen sisuksissani”, englanniksi ”I feel in my gut”. Yksi asia tuntuu erottavan meidät lapsesta, nimittäin se, että reagoimme kehollisesti hieman viiveellä, tunnistamme huonon olon joskus vasta jälkeenpäin. Päänsärky tai vatsakipu voivat johdattaa meidän oikeille jäljille siitä, mitä äskeisessä kohtaamisessa oikein tapahtui.

Lapsi on usein altavastaajana suhteessa vanhempaansa, mutta hänen kehonsa voi saada aikuiseen ymmärtämään oman käytöksensä vahingollisuuden. Aikuinen sen sijaan voi sanallistaa tunteen, joka ”hänellä on sisuksissaan”: ”Kuulen mitä sanot, mutta jostakin syystä minun on vaikea uskoa sitä.”

Ajattelen naista, joka katsoo kuvaansa ikkunassa. Nyt hän kääntyy ja kävelee kohti ovea, seisoo hetken suljetun oven edessä ja loihtii kasvoilleen hymyn. Hymyn, joka jää puolitiehen, koska silmät pysyvät surullisina.

Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi