null Ruuskanen: Vaatii kypsyyttä ymmärtää, että ihminen johon petyin, voi olla kelpo vanhempi

Ruuskanen: Vaatii kypsyyttä ymmärtää, että ihminen johon petyin, voi olla kelpo vanhempi

Aikuisen mielestä vanhemmuus voi jakautua eron jälkeen kahteen todellisuuteen, mutta lapselle elämä on kokonainen.

Kuinkakohan monta kertaa olen kuulut sanovani avioeroon päätyneille ihmisille, että vaikka parisuhde päättyy, niin vanhemmuus ei. Ja suunnilleen yhtä monta kertaa olen nähnyt, kuinka ihmiset nyökkäävät myöntyvästi. Kyllä. Ilman muuta. Vanhemmuus ei eroon pääty.

Ja silti. On kovin helppo sanoa niin ja olla samaa mieltä ennen kuin itse on siinä kohdassa, jossa parisuhde romahtaa, unelmat ja yhteinen tulevaisuus sammuvat ja tuntee itsensä hylätyksi, petetyksi ja loputtoman vihaiseksi. On kovin helppo sanoa, että vanhemmuus jatkuu, mutta sen toteuttaminen keskellä sietämättömiä tunteita on äärimmäisen vaikeaa.

Silloin kun ero ei ole kahden ihmisen yhteinen päätös, pitkän huolellisen harkinnan ja kaikkien kivien kääntämisen jälkeen, on odotettavissa ongelmia. Niin aikuisuudessa kuin vanhemmuudessakin. Mitä paremmin tämän ymmärrämme, sitä paremmin osaamme toinen toistamme tässä tukea.

Kun ero on ristiriitainen ja repivä, tai vain toisen osapuolen haluama, tarvitaan kaikkein eniten sitkeyttä ja joustavuutta. Sillä mitä pienempiä lapset ovat, sitä enemmän he tarvitsevat eron hetkellä kannattelua ja turvallisuutta. Juuri silloin kuin luottamus toiseen on koetuksella, pitäisi pystyä yhdessä sopimaan jostain niin kallisarvoisesta ja monimutkaisesta asiasta kuin jaettu vanhemmuus. Se ei ole vain arkisten asioiden sopimista, tapaamisaikoja ja lomien sumplimista ja kustannusten jakamista oikeudenmukaisesti. Se tarkoittaa ennen muuta yhteyden ylläpitoa ja yhdessä jaettua todellisuutta lapsen elämässä. Jaettu vanhemmuus edellyttää kykyä keskusteluun, yhteiseen huolenpitoon, yhteisiin sääntöihin sitoutumista ja toisen vanhemmuuden ehdotonta kunnioittamista.

Lapsi ei saisi milloinkaan tuntea syyllisyyttä siitä, että on kiintynyt vanhempaansa.

Haluan uskoa, ettei vastuullinen aikuinen, joka on saanut osakseen vanhemmuuden kallisarvoisen lahjan, koskaan ehdoin tahdoin vaurioittaisi jälkeläistään, vaan ennemminkin tekee sen vahingossa tai huomaamattaan. Lapsesta tulee helposti sivullinen uhri, kun haavoittuneet aikuiset selvittelevät välejään parisuhteen raunioilla. Kun ei ole enää parisuhdetta, jossa taistella, jää jäljelle vanhemmuuden pelikenttä, jonne aikuiset siirtävät pettymyksen ja raivon tunteitaan. Pahimmassa tapauksessa lapsesta tulee kaikkein primitiivisimpien tunteiden välikappale, kanava kostolle ja kiusanteolle.

Vaatii kypsyyttä ymmärtää, että ihminen, johon olen parisuhteessa pettynyt ja jota kohtaan tunnen aggressiota, voi kuitenkaan olla kelpo vanhempi. Aikuisuuteen kuuluu ymmärrys siitä, että ihminen on sekä että eikä joko tai. Sama tyyppi voi olla sietämätön ja petollinen parisuhteessa ja silti vastuullinen ja korvaamaton isänä tai äitinä.

Tämän ymmärtäminen auttaa meitä pitämään nämä kaksi emotionaalista todellisuutta erillään ja pitämään lapsen keskiössä. Lapsi on se, joka kärsii eniten, jos hän menettää oikeuden rakastaa molempia vanhempiaan yhtäläisesti ja ehdoitta. Lapsi ei saisi milloinkaan tuntea syyllisyyttä siitä, että on kiintynyt vanhempaansa. Häntä ei koskaan tulisi vaatia olemaan epälojaali kummallekaan vanhemmalleen, eikä häntä koskaan tulisi houkutella liittoutumaan kumpaakaan vanhempaansa vastaan.

Vaikka vanhemmuus saattaa aikuisten mielestä eron jälkeen jakautua kahteen todellisuuteen, kahteen kotiin ja kahteen perheeseen, on tärkeä muistaa, että lapsen elämässä näin ei ole. Hänen elämänsä ei ole jakautunut puoliksi. Hänellä ei ole kahta todellisuutta ja kahta arkea. Hänellä on yksi elämä, yksi todellisuus ja yksi arki. Ja se on lapsen ehdoton oikeus, pitää elämänsä kokonaisena.

Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi