Jeesustelua kerrakseen! – Tekstintutkijan essee jeesustelusta
1. ”Kortit piiloon!” Kantolan täti on jo portilla tulossa, kun mummo huomaa, että pöydällä lojuu pelikortteja. ”Hopusti! Synnit piiloon!” Täti tulee, kortit pysyvät piilossa, aletaan puhua Jeesuksesta.
2. Jeesus ilmestyy kansanedustajille joulukuussa 2015. Kansanedustaja Jari Myllykoski puhuu: ”En tiedä, onko poliittista jeesustelua, mutta tietysti tämä on moneen kertaan täällä ollut.”
Tapahtuma ei ole aivan tavaton. ”Sen takia me emme jeesustele!” huudahtaa kansanedustaja Timo Heinonen kesken kollega Eero Heinäluoman puheenvuoron. Jeesustelusta puhuminen ei ole minkään puolueen erityisosaamista. Tosin vasemmistopuolueiden edustajat puhuvat jeesustelusta muita useammin.
3. ”Saatana tätä jeesustelua!” toteaa nimimerkki ”Kirveellä töitä perk” suomi.24.fi-keskustelussa. Kyllä: jeesustella, jeesustelu ja jeesustelija ovat jokapäiväistä kieltämme, yksiselitteisesti kielteisiä. Kielitoimiston sanakirjakin tietää, että jeesustelu on pelkkää tekopyhyyttä ja hurkastelua.
Mutta miten tähän on tultu? Jeesus on sentään ollut näillä selkosilla ylin hyvä.
4. Heprean Yeshua juontuu pelastamista, vapauttamista tai muuta sellaista tarkoittavasta verbistä. Nimi on käytössä myös Jeesuksen äidinkielessä arameassa, heprean sukukielessä.
Arvoituksellinen ”tai muuta sellaista” viittaa ristiriitaan: tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, miten Jeesus-nimen taustalla oleva verbi pitäisi tarkkaan ottaen kääntää. Jeesus on kiistelty henkilö. Pojan nimeen on istutettu tulkinnanvaran siemen.
Jeesustelu on ollut tuttua suomalaisille jo varhain.
5. Rovasti Antti Kukkonen ja seitsemän muuta kansanedustajaa tekivät vuonna 1927 eduskunnassa toivomusaloitteen: ”että Eduskunta kehottaisi hallitusta ryhtymään toimenpiteisiin suomen kirja- ja sivistyskielen kantasanakirjan aikaansaamiseksi”. Kantasanakirjan eli Nykysuomen sanakirjan ensimmäinen osa julkaistiin 1951. Jeesustelua 1900-luvun alkupuolen kieltä kuvaava sanakirja ei tunne. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että sanaa ei olisi käytetty elävässä suomessa. Sanakirjan toimittajat ovat piilottaneet sopimattomat kortit Kantolan tädiltä ja muilta lukijoilta. Ehkä on haluttu säästää kasvoja, kuten tutkijat sanovat, omia ja muiden. Jotain häpyä.
Kun tutkii Suomen murteiden sanakirjaa, käy pian ilmi, että jeesustelu on ollut tuttua suomalaisille jo varhain. Murresanakirjassa jeesustella on kahdenlaisessa käytössä: siunailua ja päivittelyä tarkoittamassa (siinähän jiesustelloo) sekä tuumailua ja aikailua tarkoittamassa (ei se poika palijo jiesustele, se teköö vaikka mitä). Toinen murteiden jeesus-verbi on jeesustaa: Fiija se on kauhea jeesustamamhan eli käyttämään päivitellessään jeesus-sanaa.
Jeesus-sanan monipuolisella hyödyntämisellä on pitkä historia, mikä käy ilmi myös sananparsista. Paltamosta on merkitty 1930-luvulla muistiin tämä: Iesus siunakkoon sivahti, kun nahka peästä livahti! Ja selitys: ”Ensikertalaisella parittelussa. Hyvin vanha sananparsi.”
6. Jeesuksen nimi tehtiin täällä joillekin tutuksi jo 1100-luvulla. Siitä on ollut käytössä monta versiota, sellaisia kuin Jiesus, Jessus, Esus, Iesu ja Kiesus.
Elvis on monen jeesus. Jeesustelulla ja elvistelyllä on johto-opillinen yhteys.
7. Lars Levi Laestadius osoitti saarnoissaan 1800-luvun puolen välin tienoilla merkillepantavaa kielellistä lahjakkuutta. Ainaisen jeesustamisen eli Jeesuksesta puhumisen asemesta hän viittasi Jeesukseen vaihtelevasti, muun muassa nimityksillä ylkä, taivaallinen vanhin, suuri ristinkantaja, orjantappuroilla kruunattu kuningas, suuri sotasankari, kansanhäiritsijä, murheellisten opetuslasten ystävä ja ympäri vaeltava puoskari.
Nykynuoriso taas käyttää luovasti itse jeesus-sanaa monenlaiseen jeesustamiseen. Urbaanissa sanakirjassa mainitaan muun muassa jeesusmehu, -pitsa- ja -teippi sekä eko- ja egojeesus.
8. Elvis on monen jeesus. Jeesustelulla ja elvistelyllä on johto-opillinen yhteys. Johto-oppihan on suomen kielen suurimpia rikkauksia. Simsalabim! Kitsaasta syntyy kitsas-tella, luonnoksesta luonnos-tella. Monesti sama johdin johdattaa sanaan vahvan kielteisen säväyksen, kuten viisas-tella tai hurskas-tella. Tai juuri elvis-tellä ja jeesus-tella.
9. ”Älkää yrittäkö riistää minulta aitoa Jeesusta jeesustelulla, tekopyhällä hurskastelulla”, kielsi tämän lehden edellinen päätoimittaja Seppo Simola. Ei, ei yritetä. Mutta yrittäisimmekö johdattaa jeesustelun merkitykset 2000-luvulle? Kun Jeesus ajanlaskumme alkuvuosina teki tunnettuja jeesustekojaan, voisimmeko ajatella, että nämä hyvät teot olivat todellista jeesustelua.
Jeesus oli hyljeksittyjen, syrjittyjen ja halveksittujen ystävä, kuten Simola kirjoittaa. Pystymmekö enää koskaan samanlaiseen jeesusteluun?
Kirjoittaja on suomen kielen dosentti ja tietokirjailija. Twitter: @tosentti
Lähteet:
Eduskunnan verkkosivut, Kielitoimiston sanakirja, Online Etymology Dictionary, Urbaani sanakirja, Nykysuomen etymologinen sanakirja, Suomen murteiden sanakirja, Iso suomen kielioppi, Kotuksen sananparsikokoelma ja Markku Ihosen teos Uskonnollisen kielen semanttis-pragmaattista analyysia sekä seuraavat artikkelit:
Heikura, Pasi ja Tanskanen, Jani: Jeesuksen äidinkieltä puhutaan Södertäljen torilla (Yle, 21.12.2016)
Kolehmainen, Taru: Viisikymmentä vuotta Nykysuomen sanakirjan alullepanosta (Kielikello 10, 1978)
Ruoppila, Veikko: Jeesuksen nimen kansanomaisia muunnelmia (Erkki Itkosen 60-vuotisjuhlakirja, Suomalais-Urgilainen Seura, 1973)
Simola, Seppo: Jeesustelua (Kirkko ja kaupunki, 6.5.2013)
Tervonen, Riikka: Ei vieläkään liian myöhäistä (Kotus-blogi, 21.6.2017).
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
