Sairaanhoidon opettajaa ja tuoretta hoitajaa puhuttelevat 150 vuotta vanhat opit
Diakonia-ammattikorkeakoulun terveysalan lehtori, terveystieteiden maisteri Eeva Kivelä (vas.) ja tuore sairaanhoitaja Emilia Lukkari seisovat virkasiskon kuvan äärellä. Kuvan diakonissa Fina Ilola on lähdössä sairaskäynnille.

Diakonia-ammattikorkeakoulun terveysalan lehtori, terveystieteiden maisteri Eeva Kivelä (vas.) ja tuore sairaanhoitaja Emilia Lukkari seisovat virkasiskon kuvan äärellä. Kuvan diakonissa Fina Ilola on lähdössä sairaskäynnille.

Sairaanhoidon opettajaa ja tuoretta hoitajaa puhuttelevat 150 vuotta vanhat opit

Ensimmäisen suomalaisen sairaanhoidon oppikirjan kirjoittanut sisar Lina Snellman ja nykyhoitajat ovat samaa mieltä: Hoitotyössä tärkein on ihminen.

"Sairaan täytyy saada uskoa hoitajastaan, että hän ajattelee minua – etsii minun parastani – kantaa minua sydämellään." Näin kirjoittaa toistasataa vuotta sitten ilmestyneessä sairaanhoidon oppikirjassaan diakonissa Lina Snellman.

Päteekö ohje yhä, aikana, jolloin hoidon ja huolenpidon puutteet päätyvät tämän tästä kohuotsikoihin?

Miten vastaavat toisiaan vanha sairaanhoidon teoria ja nykypäivän opetus, sitä puntaroivat Diakonia-ammattikorkeakoulun terveysalan lehtori, terveystieteiden maisteri Eeva Kivelä ja juuri sairaanhoitajaksi valmistunut Emilia Lukkari.

Kun kulkutautipotilaat veivät ainoan hoitajan ajan

Sairaanhoidollinen koulutus alkoi Suomessa vuonna 1867. Tuolloin perustettiin Helsingin Diakonissalaitos. Se merkitsi koulutettujen sairaanhoitajien tuloa suomalaiseen sairaanhoitoon.

Alkuvuosina koulutus tapahtui enimmäkseen potilaan vuoteen vierellä, oppien käytännössä, sillä nälkävuosien kulkutautipotilaiden hoito vei ainoan koulutetun sairaanhoitajan ajan. Vasta, kun Lina Snellman tuli vuonna 1883 laitoksen johtajattareksi ja ylihoitajaksi, koulutuksesta tuli suunnitelmallista.

Sisar Lina, kuten diakonissoja tuohon aikaan kutsuttiin, kirjoitti 1890-luvulla sairaanhoidon teoriaoppaan, joka perustui useisiin ulkomaisiin alan teoksiin. Opas oli Suomessa ensimmäinen laatuaan, 326 käsin ruotsiksi kirjoitettua sivua. Sen mukaan sisar Lina koulutti vuosikaudet diakonissa-sairaanhoitajia. Nyt teos on käännetty suomeksi ja painettu kaksikielisenä laitoksena. Se on dokumentti 1800-luvun lopun sairaanhoidosta, ja siitä välittyy myös ajankuvaa.

Lina Snellmanin käsialaa oppikirjatekstissä.

Lina Snellmanin käsialaa oppikirjatekstissä.

"Likainen potilas kylvetetään heti"

Lina Snellmanin aikaan Diakonissalaitoksen sairaalaan tuli myös köyhiä potilaita. Sisar Lina korosti opetuksessaan kaikkien yhdenvertaisuutta ja piti tärkeänä, että kaikki potilaat saivat samanlaisen kohtelun. Niinpä ne, joilla ei ollut kodissaan kunnollista vuodetta – tuskin vuodetta ollenkaan – saivat sairaalassa kunnon nukkumasijan.

Kun tuli pesemätön potilas, sisar Lina opasti, miten hänet valmistetaan puhtaiden lakanoiden väliin: "Kun sairaalaan otetaan likaisia potilaita, heidät kylvetetään heti. Ei kuitenkaan silloin, jos on vaarana, ettei sairas kestä kylpyä. Silloin pestään sängyssä lämpimällä saippuavedellä. Kaikki vaatteet vaihdetaan, tukka leikataan, pää pestään karbolilla, sublimaatilla tai harmaasalvalla."

Sisar Lina painotti, että potilaan paraneminen alkaa siitä, kun hän huomaa päässeensä huolelliseen hoitoon. "Luulen, että tämä on syynä siihen suotuisaan muutokseen, minkä voi havaita sairaan tilassa jo silloin, kun hän saapuu sairaalaan."

On ihmisiä, jotka kokevat elämänsä vaikeuksien vuoksi itsensä niin arvottomiksi, etteivät ole aikoihin edes kehdanneet mennä hakemaan apua.

Empatia ei vähennä ammatillisuutta

Koko olemassaolonsa ajan on Helsingin Diakonissalaitos kouluttanut hoitajia. Nykyisin se kouluttaa enää vain lähihoitajia, sillä sairaanhoitajia ja diakonissoja kouluttaa Diakonia-ammattikorkeakoulu DIAK, jonka osaomistaja Diakonissalaitos on.

Miten sitten lehtori Eeva Kivelä nykyään varustaa opiskelijaansa potilaan vastaanottamiseen kiireisellä päivystyspoliklinikalla?

– Tärkeintä on, että potilas tulee nähdyksi ja kohdatuksi. Ihan lyhyenkin asian voi sanoa tylysti tai empaattisesti. Kannatan ehdottomasti empatiaa. Se ei vähennä ammatillisuutta, pikemminkin päinvastoin, Kivelä sanoo.

Hän korostaa potilaiden kohtaamista kunnioittavasti riippumatta heidän taustastaan.

– Erityisesti kannan huolta muistisairaista, ikääntyneistä sekä mielenterveys- ja päihdetaustaisista potilaista.

Myös sisar Lina neuvoo näkemään tärkeimmän: "Sairaanhoitajan pitää tottua kääntämään katseensa pois sairaan henkilökohtaisista ominaisuuksista, miellyttävistä ja epämiellyttävistä, jotta hän näkisi kaikki potilaansa erottelematta ja kokonaisuudessaan hänen hoitoonsa uskottuina, voidakseen antaa jokaiselle samanlaista huolellista hoitoa ja rakkaudentäyteistä huolenpitoa."

Eeva Kivelä jatkaa samaan henkeen Lina Snellmanin kanssa toteamalla, että jokaista ihmistä on autettava, vaikka toisen potilaan kanssa kemiat pelaisivat paremmin ja toisen kanssa huonommin.

Diakonissa Lina Snellman kirjoitti Suomen ensimmäisen sairaanhoidon oppikirjan. Kirja oli ruotsinkielinen ja käsin kirjoitettu.

Diakonissa Lina Snellman kirjoitti Suomen ensimmäisen sairaanhoidon oppikirjan. Kirja oli ruotsinkielinen ja käsin kirjoitettu.

Vedotaan ajan puutteeseen, mutta vaikka olisi vain pieni hetki, voi olla kokonaan läsnä. Se näkyy siinä, miten katsot, miten puhut, miten kosketat.

- Sairaanhoitaja Emilia Lukkari

"Toivon enemmän aitoa pysähtymistä"

Eeva Kivelä kohtaa hoidettavien rankkojakin elämäntarinoita jo opiskelijoita ohjatessaan mutta erityisesti työssään koordinaattorina Diakonissalaitoksen hoivapalveluissa. On ihmisiä, jotka kokevat elämänsä vaikeuksien vuoksi itsensä niin arvottomiksi, etteivät ole aikoihin edes kehdanneet mennä hakemaan apua.

– Kun kuuntelee näiden ihmisten elämäntarinoita, paljastuu, että huono-osaisuus on saattanut saada alkunsa jo monta sukupolvea aikaisemmin, Kivelä kertoo.

– Kun toisen elämää alkaa ymmärtää, ennakkoluulot ja vastenmielisyys haihtuvat.

Kivelä painottaa, että jo laki potilaan asemasta ja oikeuksista sanoo, että jokaista on hoidettava erottelematta.

Lina Snellmanin sairaanhoidon oppikirjassa Kivelää puhuttelee läsnäolon korostaminen.

– Se näkyy myös kirjan valokuvassa potilaan vierellä istuvasta hoitajasta. Siinä ei ole kiireen tuntua. Nykyisin toivoisi olevan enemmän aitoa pysähtymistä ja ymmärrystä siitä, miten tärkeää läsnäolo on hoidollisesti.

Hoitotyön estetiikkaan kuuluu kaunis ympäristö mutta varsinkin se, että ollaan kauniisti ihmisten kanssa kohdatessa, puhuessa, katsoessa.

- Sisar Lina Snellmanin hoitoteoriasta

Toinen jalka oven raossa

Läsnäolon merkitystä korostaa myös Emilia Lukkari.

– Aina vedotaan ajan puutteeseen, mutta vaikka olisi vain pieni hetki, sen voi olla toiselle kokonaan läsnä. Läsnäolo näkyy siinä, miten katsot, miten puhut, miten kosketat. Olet sataprosenttisesti ihmistä varten sen hetken, et toinen jalka oven raossa, hän painottaa.

Eeva Kivelä uskoo, että läsnäolon taitoa voi kyllä kehittää. Ihmisiä hoitaessa harjaantuu, varsinkin, jos saa selkeää palautetta toiminnastaan.

Hän itse muistaa saaneensa aikanaan hyvän opetuksen mentyään työhön muistisairaiden palvelukotiin. Totuttuun tapaan hän oli juoksennellut ympäriinsä kiireisen oloisena, jakanut lääkkeitä, vienyt vaippoja varastoon ja keksinyt yhtä ja toista.

Kokenut kollega oli todennut, että muistisairaiden keskellä sinä et ole hyvä sairaanhoitaja, jos kiirehdit ja suoritat tehtäviä. "Nämä ihmiset luulevat, että on jokin hätä. Levottomuus tarttuu muistinsa menettäneeseen." konkarihoitaja sanoi.

Emilia Lukkari kiittää DIAKia siitä, että siellä painotetaan ihmisen kohtaamista.

– Nyt valmistuttuani olen miettinyt kouluni opetuksia. Toivon, että vielä kymmenen vuoden päästäkin muistan sen kaiken, hän sanoo.

– Olen saanut harjoittelupaikoissa paljon hyvää palautetta tavastani olla ihmisten kanssa. Toivon, että se taito pysyy ja kehittyy minussa eikä katoa minnekään.

Hoitaja ei jaksa, ellei huolehdi itsestään

Lina Snellmanin teoriassa Eeva Kivelä pitää myös hoidon estetiikan korostuksesta.

– Ei puhuta vain kauniista ympäristöstä vaan siitä, että ollaan kauniisti ihmisten kanssa, kohdatessa, puhuessa, katsoessa ja läsnäolossa.

Emilia Lukkari miettii, miten estetiikkaa voi soveltaa vaikkapa potilaan siteiden vaihtoon, ettei tämän tarvitse katsella ikävän näköisiä haavaeritteitään.

– Työn voi suunnitella etukäteen niin, että kaikki tapahtuu suojatusti.

Lina Snellman pysähdyttää oppilaansa katsomaan työtään myös oman jaksamisensa kannalta. Hän varoittaa uupumuksen vaarasta. "Kutsumuksensa alkuhehkussa – – hän voi olla sokea ja uhrata sairaan hyväksi elämänvoimansa. Alussa hän ei tunne väsymystä eikä sen vuoksi useinkaan kiinnitä huomiota omaan terveyteensä. – – Ei aikaakaan, kun sairaanhoitaja on tilanteessa, että hoitaessaan muita hän tarvitseekin itse hoitoa."

Sisar Lina siis varoittaa loppuun palamisen vaarasta, kuten asia nykyisin ilmaistaisiin.

Kiire ja paine altistavat uupumukselle. Hoitaja voi uupua, ja tällöin hän ei voi antaa parastaan.

Emilia Lukkari pohtii työterveyshuollon roolia hoitajien hyvinvoinnin parantajana.

– Jos ei vain annettaisi sairauslomaa vaan myös ehkäistäisiin jo ennalta, puututtaisiin epäkohtiin, ergonomiaan ja henkiseen pahoinvointiin. Jos hoitaja ei voi hyvin, hän voi kyynistyä, ja se heikentää heti hoidon laatua.

Vaikka kiireestä ja huonosta kohtelusta puhutaan mediassa paljon, Eeva Kivelän mukaan ehdottomasti suurin osa DIAKin opiskelijoiden harjoittelupaikoista tarjoaa laadukasta ja eettisesti kestävää hoitoa.

– Hyvän hoidon pitäisi saada enemmän huomiota ja kiitosta, Kivelä sanoo.

Diakonissalaitoksen seinällä on kuvia hoitajista vuosikymmenten ajalta. Emilia Lukkari (vas.) ja Eeva Kivelä kunnianarvoisassa seurassa.

Diakonissalaitoksen seinällä on kuvia hoitajista vuosikymmenten ajalta. Emilia Lukkari (vas.) ja Eeva Kivelä kunnianarvoisassa seurassa.

Muistisairauskaan ei kadota ihmistä

Nykyisissä hoitokeskusteluissa ovat usein esillä vanhukset ja muistisairaiden kasvava määrä. Se on haaste myös koulutuksessa. Eeva Kivelä puolustaa muistisairaan ihmisyyttä viimeiseen asti.

– Kuulin kerran sanottavan, että kun ihminen sairastuu muistisairauteen, hän vähitellen katoaa. Olen eri mieltä. Ei ihminen minnekään katoa.

Kivelän mukaan ydin pysyy, vaikka ihmisellä onkin sairaus.

– Jos lähdemme siitä, että ihminen katoaa, niin ketä hoidamme? Jos ajattelemme hoitavamme vain jotain kuorta, se todella vaikuttaa siihen, millaista hoitoa annamme. Mikään sairaus ei saa olla määrittävä tekijä ihmisyyden kustannuksella. Ei se diabeetikko tai se muistisairas vaan ihminen. Se on oleellinen asia.

Nykypäivän iskusanoja ovat teknologia, taloudellisuus ja innovaatiot, mutta Kivelän mielestä emme saa mennä tekniikka edellä. Hänestä kaikki nuo voivat olla hyviä apuvälineitä, mutta eivät saa olla se kärki.

Hoitotyössä tärkein on ihminen. Näin oli ennen ja näin on nyt.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: