null Rakkauden ammattilaiset ovat tehneet Suomessa diakoniatyötä 150 vuotta – aluksi se oli kotisairaanhoitoa, nyt autetaan yhteiskunnan turvaverkoista pudonneita

Diakonissa Ester Särs (keskellä) kotikäynnillä potilaan ja hänen omaistensa luona 1920-luvulla. Diakonissan tunnisti puvusta ja päähineestä. Kuva: Diakonissalaitos

Diakonissa Ester Särs (keskellä) kotikäynnillä potilaan ja hänen omaistensa luona 1920-luvulla. Diakonissan tunnisti puvusta ja päähineestä. Kuva: Diakonissalaitos

Rakkauden ammattilaiset ovat tehneet Suomessa diakoniatyötä 150 vuotta – aluksi se oli kotisairaanhoitoa, nyt autetaan yhteiskunnan turvaverkoista pudonneita

Köyhiä on autettu arjessa monin tavoin. Aluksi tukea saivat niin vakavasti sairaat perheenäidit kuin Punavuoren kaduilla aikaansa viettäneet lapsetkin.

Kuka oli Suomen ensimmäinen diakonissa ja missä hän työskenteli?

Oliko hän mikkeliläinen lääkärin leski Amanda Cajander, joka valmistui Pietarin diakonissalaitoksesta vuonna 1864 ja johti Helsingin diakonissalaitosta suurten nälkävuosien aikana? Vai oliko hän Matilda Hoffman, ensimmäinen Suomessa vihitty diakonissa, joka valmistui Viipurin saksankielisestä diakonissalaitoksesta vuonna 1872 ja jäi sinne töihin?

Matilda Hoffmanin vihkimyksestä 150 vuotta sitten lasketaan suomalaisen diakoniatyön virallisesti alkaneen, ja siksi tänä vuonna juhlitaan.

Ensimmäinen seurakuntaan palkattu diakonissa taas oli porilainen Cecilia Blomqvist, joka aloitti työn Rauman seurakunnassa vuonna 1879 – ei tosin kirkon varoilla vaan yksityisen lahjoituksen turvin.

”Isoisän testamentti” hoiti raumalaisia

Miksi juuri Rauman seurakunta sai ensimmäisenä oman diakonissan? Seurakunta oli pyytänyt työntekijää Diakonissalaitokselta Helsingistä. Palkkarahat saatiin merikapteeni ja laivanvarustaja Johan Mikael Illvanin perustamasta rahastosta. Siksi diakonissa Blomqvistia kutsuttiin Illvanin perhepiirissä ”isoisän testamentiksi”.

Talvisin, kun merenkulku oli pysähtynyt, nähtiin kapteeni Illvanin kulkevan lyhtynsä kanssa Rauman kaduilla. Rukoilevaiseen herätysliikkeeseen kuulunut Illvan kävi köyhien ja sairaiden luona, luki Raamattua ja antoi raha-avustuksia. Diakonissoista hän oli kuullut Tukholmassa ja päätti perustaa testamentissaan rahaston, jotta Raumallekin saataisiin joskus diakonissa.

Diakonissa Cecilia Blomqvist oli Rauman ensimmäinen koulutettu sairaanhoitaja. Hänen työnsä seurakunnassa oli pääasiassa sairaiden hoitoa mutta myös sielunhoitoa. ”Sisaren pieneen kotiin tulee aamulla ja päivällisaikana, ennen kuin hän lähtee sairaiden luokse, monenlaisia, uusia ja vanhoja avun etsijöitä”, kuvailtiin Diakonissalaitoksen lehdessä.

Diakonissa Cecilia Blomqvist (1845–1910) oli suomalaisen diakoniatyön tienraivaaja. Hän oli myös Suomen ensimmäinen seurakuntasisar. Kuva: Diakonissalaitos

Diakonissa Cecilia Blomqvist (1845–1910) oli suomalaisen diakoniatyön tienraivaaja. Hän oli myös Suomen ensimmäinen seurakuntasisar. Kuva: Diakonissalaitos

Diakonissan koulutus alkoi vuoden oppilasajalla, jolloin opiskelija ­teki pääasiassa siivous- ja taloustöitä. Sitä seurasi varsinainen koesisaraika. Silloin opiskeltiin sairaanhoitoa paljolti käytännön työssä, potilaan vuoteen vierellä. Sairaanhoitajien piti myös oppia valmistamaan yksinkertaisia lääkkeitä.

Sisar Cecilia työskenteli kaupungin lääkärin alaisuudessa. Työpari suoritti jopa leikkauksia yhdessä. Vuoden pestin jälkeen hänen oli palattava takaisin Helsingin Diakonissalaitokselle, ja Raumalle lähetettiin uusi diakonissa.

Polttopuita köyhille ja Punavuoren ensimmäinen lastenseimi

Kirkon diakoniatyötä tehtiin pitkään Kaupunkilähetysten kautta. Helsingin Kaupunkilähetys eli nykyinen HelsinkiMissio perustettiin vuonna 1883. Sen ensimmäinen diakonissa oli – kukas muu kuin Cecilia Blomqvist.

Helsinki kasvoi tuolloin hurjaa vauhtia. Teollisuuskaupunki muuttui myös suurkaupungiksi. Köyhyys ja ahtaus näkyivät laitakaupungilla. Oli tavallista, että 20 neliön huoneessa asui viisilapsinen perhe ja vielä alivuokralainen eli asukki.

Veisto- ja ompelukokous Betaniassa 1900-luvun alussa. Kaupunkilähetys tarjosi ohjattua tekemistä Punavuoren lapsille ja nuorille. Kuva: HelsinkiMission arkisto.

Veisto- ja ompelukokous Betaniassa 1900-luvun alussa. Kaupunkilähetys tarjosi ohjattua tekemistä Punavuoren lapsille ja nuorille. Kuva: HelsinkiMission arkisto.

Sisar Cecilian työhön kuului sekä sairaanhoito Punavuoren köyhissä kodeissa että monenlainen sosiaalinen työ. Tärkeitä työtovereita olivat Helsingin kaupungin kotisairaanhoitajat, tutut diakonissat. Kaupunkilähetys sai pian oman talon, Betanian (nykyisin Stadin asukastalo), ja sinne Cecilia kutsui alueen köyhimpiä naisia. Ompeluseurassa he saivat ommella vaatteita itselleen ja lapsilleen ja hengähtää hetken.

Sisar Cecilia järjesti myös laajaa pyhäkoulutyötä ja hankki myyjäisillä varoja, joilla osti ja jakoi varattomille ihmisille polttopuita, herneitä ja ryynejä. Hän perusti Punavuoreen lastenseimen, koska oli huomannut, että pikkulapset juoksentelivat ulkona ilman ketään peräänkatsojaa. Äidit olivat töissä, ja varsinkin yksinhuolta­jien oli pakko jättää lapset päiväksi oman onnensa nojaan.

Helsingin Kaupunkilähetyksen Korson poikakodissa kaikki tehtiin itse, ja pojat osallistuivat keittiötöihin. Kuva: HelsinkiMission arkisto.

Helsingin Kaupunkilähetyksen Korson poikakodissa kaikki tehtiin itse, ja pojat osallistuivat keittiötöihin. Kuva: HelsinkiMission arkisto.

Kaupunkilähetyksen ensimmäisen diakonissan työ oli rajatonta kutsumustyötä, joten ei ihme, että Cecilia uupui.

Diakonissoja töissä köyhäintalossa ja leprasairaalassa

Vuonna 1896 Helsingin kaupunginvaltuusto päätti palkata kaksi diakonissaa kunnallisiksi koti­sairaanhoitajiksi kaupungin köyhiä varten. Heistä tuli Cecilia Blomqvistille tärkeitä työtovereita. Kuvio on nykyihmisen silmin erikoinen: nämä seurakuntasisaret avustivat aluelääkäreitä ja saivat palkkansa kaupungilta.

Seurakunnissa ei tehty erikseen diakoniatyötä, vaan kaupungin köyhäinhoito, Kaupunkilähetys ja Diakonissalaitos toimivat tiiviissä yhteistyössä. Tästä alkoi kunnallinen kotisairaanhoito.

Espoo ja Vantaa olivat tuolloin vielä ­pitkälti maaseutua. Maalla ei ollut sairaaloita eikä sairaanhoitajiakaan, ja siksi diakonissan tulo paikkakunnalle tarkoitti sitä, että sinne saatiin ensimmäinen sairaanhoitaja.

Sisaria lähetettiin muihinkin työpaikkoihin ”ulkomaailmaan”. Näitä olivat Sörnäisten lepra­sairaala, jota Blomqvist myöhemmin johti, Kaupunkilähetyksen lastenkoti Oulunkylässä, prostituoiduille tarkoitettu sukupuolitautien sairaala Kumpulassa, Suomussalmen köyhäintalo Betania ja riisitautisten lasten sairaskoti Eurassa. Kaksi sisarta työskenteli jopa kenttäsairaalassa Venäjän ja Turkin sodassa vuonna 1877 juuri perustetun Suomen Punaisen Ristin kautta, ja jo 1880-luvulla diakonissoja lähetettiin työhön Namibiaan.

Diakonissan palkkarahoja kerättiin myyjäisillä

Venäjän ajan loppuvuosina, 1913, kirkkolakiin tuli määräys diakonissoista seurakunnan toimihenkilöinä. Siihen asti diakonia oli ollut vapaata harrastustoimintaa. Vuonna 1917 seurakunnissa työskenteli 54 diakonissaa. Kaupunkilähetysten palveluksessa ja kuntien kiertävinä sairaanhoitajina toimi 43 diakonissaa. Sairaaloissa ja hoitokodeissa diakonissoja työskenteli 70.

Puhuttiin jopa ”irtolaisdiakoniasta”; Suomessa oli paljon laitoksista eronneita tai erotettuja naisia, jotka työskentelivät sairaanhoitajina. He saivat töitä, koska ”heissä ei ollut jumalisuutta häiriöksi asti eikä myöskään jumalattomuutta esteeksi asti”.

Sisarten lähettäminen seurakuntiin ­tapahtui niin, että Diakonissalaitos selvitti ensin, oliko seurakunnalla tarpeeksi varoja diakoniarahastossa, ja valitsi sitten sisaren. Usein laitoksen johtaja saattoi sisaren paikkakunnalle. Palkkarahoja hankittiin rahastoon ompeluseuroilla, työpiireillä ja lahjoituksilla. Myös kunnat ja teollisuusyritykset antoivat avustuksia työhön.

Sisarkotijärjestelmä alkoi kuitenkin pian olla aikansa elänyt. 1800-luvulla se oli tarjonnut naisille harvinaisen koulutusväylän ja sosiaaliturvan, mutta 1930-luvulla kritiikki sisarten keskuudessa voimistui. Sisar Aino Miettinen, myöhemmin Rinnekodin johtaja, tuuletti diakonissalaitosta räväkästi ja vaati diakonissoille enemmän vapautta puheessaan vuonna 1938. Vielä ei kuitenkaan tapahtunut muuta kuin että sisar ­Aino erotettiin toimestaan ja passitettiin pakkolomalle.

Vasta vuonna 1961 sisaret saivat oikeuden avioitua.

Talvi- ja jatkosota myllersivät suomalaisen yhteiskunnan perusteellisesti, ja sota-aikana syntyi uusi näky diakoniasta. Vuoden 1943 kirkko­laki määräsi, että diakoniasta eli kristillisestä laupeudentoimesta tuli seurakunnan työmuoto, ja jokaisessa seurakunnassa oli oltava sitä varten työntekijä. Diakonissojen koulutukseen lisättiin huolto- eli sosiaalityön ja seurakuntatyön opintoja.

Sisarkotijärjestelmä purkautui vähitellen. 1950-luvulla sisarille säädettiin kahdeksantuntinen työaika, ja he saivat kirkon eläkkeen. Vasta vuonna 1961 sisaret saivat oikeuden avioitua. Heidän ei siis enää tarvinnut erota Diakonissalaitoksesta mennäkseen naimisiin.

Diakonissa Anna Mäkelä kävi 1960-luvun alussa kotikäynnillä autolla. Aiemmin matkat tehtiin esimerkiksi polkupyörällä. Kuva: Diakonissalaitos

Diakonissa Anna Mäkelä kävi 1960-luvun alussa kotikäynnillä autolla. Aiemmin matkat tehtiin esimerkiksi polkupyörällä. Kuva: Diakonissalaitos

Kotisairaanhoitoa ja talkootyötä 1960-luvun Vuosaaressa

1960-luvulla diakonissan työ uudessa kaupunkiseurakunnassa saattoi sisältää sekä vanhaa että uutta diakoniaa. Tällainen uranuurtaja oli diakonissa Aila Heinonen, joka lähetettiin perusteilla olevaan Vuosaaren seurakuntaan tammikuussa 1966.

Helsingin maalaiskunnasta eli nykyisestä Vantaasta Helsingin kaupunkiin liitetty parin tuhannen asukkaan maalaiskylä ja teollisuusseutu kasvoi rakentamisen myötä hurjasti. Vantaan diakonissa oli käynyt Vuosaaressa silloin tällöin. Nyt Aila Heinonen, lehtori ja kaksi pappia saivat alkaa rakentaa seurakunnan työtä tee se itse -­meiningillä.

Vuosaaren päiväsiirtola toimi kahtena kesänä Rastilan kartanossa. Siirtolan johtaja, diakonissa Aila Heinonen, ja ohjaaja Bablo veivät 5–6-vuotiaiden pienryhmän metsäretkelle heinäkuussa 1968. Kuva: Mikko Julkunen / Otavamedia / Museovirasto

Vuosaaren päiväsiirtola toimi kahtena kesänä Rastilan kartanossa. Siirtolan johtaja, diakonissa Aila Heinonen, ja ohjaaja Bablo veivät 5–6-vuotiaiden pienryhmän metsäretkelle heinäkuussa 1968. Kuva: Mikko Julkunen / Otavamedia / Museovirasto

Jumalanpalveluksia pidettiin aluksi yhteiskoulun aulassa, ja diakonissa kävi sunnuntaiaamuisin poimimassa kukat alttarille. Työnjaossa aluelääkärin ja terveyssisaren kanssa Heinoselle tuli vanhusten kotisairaanhoito. Hän teki 480 kotikäyntiä yhden vuoden aikana ja kutsui kadulla tapaamiaan vanhuksia mukaan piireihin. Diakoniavastaanotto toimi Heinosen kotona.

– Vuosaaren aika oli hyvin antoisaa. Siellä ei ollut mitään valmista, ei kunnan palveluita eikä mitään kirkkotiloja, Aila Heinonen muistelee.

Ensimmäisenä kesänä Heinonen ja työtoverit kiertelivät Vuosaaren rantoja etsien autiotaloa seurakunnan kesäkodiksi. Se löytyi Tervaluodosta Ramsinniemen läheltä. Kesäkoti kunnostettiin talkoilla, diakonissa muonitti talkooväen, hankittiin soutuvene ja moottorivene ja alettiin pitää saaressa leirejä ja juhannusjuhlia.

Vuosaarelaiset hankkivat yhdessä jopa vanhan hiekkajaalan, joka kunnostettiin isoilla talkoilla. Stina-alus palveli seurakuntalaivana.

– Minäkin kävin rannikkolaivurikurssin. Olin Stinalla emäntänä ja sairaanhoitajana, kun seurakunta oli liikkeessä. Tehtiin nuorten purjehduksia ja juhannusretkiä, Heinonen kertoo.

Diakonissa ja lehtori perustivat alueen ensimmäisen päiväkerhon. Tarve oli valtava. Päiväkerhot eivät vielä kuuluneet Helsingin seurakuntien toimintaan, mutta Heinonen ja pappi perustivat toimintaa varten yhdistyksen. Päiväkerho aloitti talvella 1967 kahdessa vuorossa, ja yli 80 lasta jäi vielä jonoon. Kesällä seurakunta pyöritti lasten päiväsiirtolaa Rastilan kartanossa.

Vuosaaressa ei ollut mitään valmista, ei kunnan palveluita eikä kirkkotiloja.

Näin Vuosaaren ensimmäinen diakonissa toimi kotisairaanhoitajana yhteistyössä kaupungin kanssa, teki lapsi-, perhe- ja nuorisotyötä sekä koordinoi vapaaehtoistyötä. Vapaaehtoiset olivat elintärkeitä diakoniatyölle: he muun muassa hankkivat varoja myyjäisillä.

Heinosen työrupeama seurakunnassa päättyi, kun uusi Helsingin Epilepsiayhdistys tarvitsi palvelukseensa pätevän diakonissan. Hän arvelee olleensa viimeisiä diakonissoja, joka määrättiin uuteen työpaikkaan mielipidettä kysymättä. Siitä kuitenkin avautui Heinoselle 30 vuoden ura potilasjärjestöissä. Nyt hän viettää eläkepäiviä Lautta­saaressa.

Kansanterveyslaki muokkasi diakoniatyötä

Vuoden 1972 kansanterveyslaki mullisti diako­nia­työn, kun kotisairaanhoito siirtyi kun­tien hoidettavaksi. Diakoniatyöntekijöistä tuli selkeämmin seurakuntien työntekijöitä, ja virkistystoiminta ja hengellinen ulottuvuus korostuivat.

1980-luvun lopussa seurakuntien diakoniatyö painottui vanhus- ja vammaistyöhön ja sielunhoitoon. Myös työttömiä tuettiin, mutta taloudellista avustamista ei nähty tärkeänä, olihan Suomeen luotu 1980-luvun alussa toimeentulotukijärjestelmä.

Seuraavan suuren muutoksen toi 1990-luvun lama. Jättityöttömyys merkitsi sitä, että työikäisten osuus avuntarvitsijoista kasvoi. Syntyivät ruokapankit ja leipäjonot. Diakoniatyö teki yhteiskunnallisia aloitteita: aloitettiin velkaneuvonta ja perustettiin Takuu-Säätiö auttamaan ylivelkaantu­neita.

1990-luvun lama toi leipäjonot suomalaiseen katukuvaan. Kuvassa Pelastusarmeijan leipäjono Kalliossa joulukuussa 1993. Kuva: Lehtikuva / Juha Jormanainen

1990-luvun lama toi leipäjonot suomalaiseen katukuvaan. Kuvassa Pelastusarmeijan leipäjono Kalliossa joulukuussa 1993. Kuva: Lehtikuva / Juha Jormanainen

Yhteiskunnan isot muutokset tuntuvat diakoniatyössä

Vielä takaisin Vuosaareen. Seurakunnan diakoniatiimiin kuuluu nykyisin neljä diakonia. Johtava diakoniatyöntekijä Tuula Mäkinen kommentoi Vuosaaren ensimmäisen diakonissan työtä näin:

– Hengästyin lukiessani sitä! Me teemme nytkin työajatonta työtä, mutta emme ihan noin. Tämä hommahan on maraton eikä spurtti.

Diakoni Tuula Mäkinen on työskennellyt kymmenen vuotta monikulttuurisessa ja kasvavassa Vuosaaressa. Virkaan vihitty diakoni tai diakonissa saa oikeuden käyttää vihreää pantapaitaa. Kuva: Jani Laukkanen

Diakoni Tuula Mäkinen on työskennellyt kymmenen vuotta monikulttuurisessa ja kasvavassa Vuosaaressa. Virkaan vihitty diakoni tai diakonissa saa oikeuden käyttää vihreää pantapaitaa. Kuva: Jani Laukkanen

Mäkisen mukaan yhteiskunnan isot muutokset tuntuvat selvästi myös diakoniatyössä.

– Esimerkiksi vuonna 2017 perustoimeentulo­tuki siirtyi kunnalta Kelalle. Niin hyvä kuin se monelle olikin, joidenkuiden kohdalla tukiasiat menivät solmuun. Ihmiset tulivat hakemaan meiltä apua. Luimme yhdessä Kelan välillä vaikeaselkoisia päätöksiä ja selvittelimme tilannetta.

1990-luvulla suurin muutos oli asumistuen ja toimeentulotuen yhteensovitus, jolla piti säästää 400 miljoonaa markkaa.

– Tuo säästö olisi ollut suurin sosiaaliturvan leikkaus sodan jälkeen. Asumistuen parannus päätettiin rahoittaa kajoamalla toimeentulotukeen, joka on viimesijainen apu ihmisille. Se yritettiin viedä eduskunnassa hiljaisesti läpi asetuksena eikä lakina, kertoo Mäkinen, joka työskenteli tuolloin Hakunilan seurakunnassa.

– Diakoniaan kuuluu vaikuttamistyö: vaikutetaan asiakkaan kanssa hänen tilanteeseensa ja toisaalta yritetään viedä päättäjille viestiä ongelmista ja ratkaisukeinoista, esimerkiksi asumismenojen kohtuullistamisen vaikutuksista. Tämä vaikuttaminen ei ole näyttävää työtä, vaan se voi olla esimerkiksi Teams-kokous.

Seuraava jännittävä muutos on sote-uudistus. Nykyisin diakoniatyössä painottuu sosiaalityö, mutta Mäkinen arvelee, että terveyspuolen asiat nousevat jälleen esille.

Työhön sisältyy sielunhoitoa, paljon käytännön asiaa ja paljon sparrausta.

Suurin osa diakoniatyön asiakkaista hakee apua johonkin taloudelliseen asiaan. Taloudellinen tukeminen on kuitenkin yhteiskunnan tehtävä. Diakoniatyö voi avustaa jossain äkillisessä tilanteessa.

– Ihmisten elämäntilanteet ovat mutkikkaita Työhön sisältyy sielunhoitoa, paljon käytännön asiaa ja paljon sparrausta. Minusta evankeliumi tulee todeksi arkisissa asioissa. Yritämme luoda arkista turvaa, Mäkinen sanoo. 

Diakonissat hoitivat köyhiä ja sairaita

Helsingin Diakonissalaitos perustettiin suurten nälkävuosien ­aikana vuonna 1867. Varat siihen lahjoitti rikas leskirouva ­Aurora Karamzin.

Ihmisten avuntarve oli valtava. Kerjäläisiä liikkui kaikkialla. ­Satatuhatta suomalaista kuoli nälkään ja kulkutauteihin.

Diakonissalaitos aloitti pienenä yksityissairaalana, jossa hoidettiin varattomia naisia, usein lavantautipotilaita. Suurin osa potilaista oli noudettu ”täydellisen avuttomuuden keskeltä kurjuuden asunnoista”. Vain harva kykeni maksamaan hoidosta, ja köyhille hoito olikin ilmaista.

Laitoksen varsinainen tehtävä oli diakonissojen kouluttaminen. Diakonissat sitoutuivat köyhyyteen, kuuliaisuuteen ja naimattomuuteen. Laitos oli heille suuri, yhteinen koti. Se välitti työpaikat, takasi toimeentulon ja huolehti heistä työkyvyttömyyden ja vanhuuden aikana. Diakonissan puku erotti nämä ”palvelijattaret” muista suomalaisnaisista.

Nykyisin evankelis-luterilaisissa seurakunnissa työskentelee runsaat 1 300 diakoniatyöntekijää. Heidät koulutetaan Diakonia-ammattikorkeakoulussa (Diak). Diakonilla on sosionomin ja diakonissalla sairaanhoitajan koulutus. Molemmilla on pätevyys seurakunnan työhön, ja piispa vihkii heidät virkaansa.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: