Suonpää: Taas juhlittiin valkoisen miehen historiankirjoitusta
Marraskuussa valtioiden johtajat juhlivat rauhaa. Se on unohtunut, mitä Afrikassa tapahtui noin sata vuotta sitten.
Viime syksynä, marraskuun 11. päivänä, tuli täyteen sata vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisestä. Maailman johtajat juhlivat tätä Pariisissa: Putin, Trump, Merkel, Macron, Niinistö… Lehdet olivat täynnä kuvia valkoihoisten valtioiden valkoihoisista johtajista, aivan kuin maailmansodan uhriksi jäänyt maailmakin olisi ollut puhtaan valkoinen. Kuvia katsellessani jäin pohtimaan, olisivatko lehtikuvaajat, valkoihoisia kaiketi hekin, kenties tiedostamattaan keskittyneet näpsimään kuvia itsensä näköisistä ihmisistä. Itsemme näköisissähän me yleensä muutenkin tunnistamme ihmisyyden helpommin. Rauhanjuhlan valkoinen sävy oli kuitenkin aika osuva, valkoisten rauhastahan tuossa olikin kyse.
Valkoisen miehen historiankirjoituksen mukaan ensimmäinen maailmansota päättyi 11. marraskuuta 1918 ja sen muistamisesta Pariisissa oli kyse. Eurooppaan oli tullut rauha. Vähemmälle huomiolle jäi, kuten historianopetuksessakin on yleensä jäänyt, ettei kyse ollut vain eurooppalaisesta sodasta, vaan eurooppalaisten sodasta – myös Afrikassa. Myös sadat tuhannet afrikkalaiset, eri puolilla koko suurta mannerta, oli määrätty sotimaan, kun heidän maataan ryöstävät eurooppalaiset isännät olivat riitaantuneet keskenään.
Kun ensimmäisen maailmansodan valtavia uhrilukija lueteltiin, eurooppalaiset valtiot kilpailivat sillä, kuka oli sodassa kärsinyt eniten. Aika harvassa jutussa muistettiin mainita afrikkalaisia uhreja. Vaikeaa se ehkä olisi ollutkin, sillä eurooppalaiset siirtomaaisännät eivät laskeneet kuin omia kuolleitaan. Arviolta 10–20 prosenttia Saksan Itä-Afrikan siirtomaan asukkaista tapettiin, kun Britannia ja Ranska yrittivät varastaa saksalaisilta maan, jonka ei alunperinkään pitänyt kuulua Saksan keisarikunnalle. Kaikkiaan afrikkalaisia kuoli sotaan ja sitä seuranneisiin tauteihin miljoonia.
Kun ensimmäisen maailmansodan valtavia uhrilukija lueteltiin, eurooppalaiset valtiot kilpailivat sillä, kuka oli sodassa kärsinyt eniten.
Me täällä Euroopassa kuvittelimme sodan päättyneen, kun aselepo 11. marraskuusta allekirjoitettiin. Ensimmäisen maailmansodan tuloksena moni eurooppalainen kansakunta sai itsemääräämisoikeuden ja Euroopan kartalle ilmestyi suuri joukko nuoria, itsenäisiä valtioita. Afrikassa tarvittiin vielä kokonaan uusi, toinen maailmansota ja taas miljoonia uusia uhreja, ennen kuin siirtomaaherroista vähitellen päästiin eroon.
Pariisin rauhanjuhlan kuvissa ei monia ruskeita naamoja näkynyt valtionjohtajien joukossa. Eipä niitä ollut juuri näkynyt myöskään Versailles’issa 1918, kun eurooppalaiset voittajavaltiot sopivat rauhasta ja juhlivat kukin itsemääräämisoikeuttaan. Afrikkalaisten itsemääräämisoikeus ei silloin kiinnostanut ketään sen enempää kuin afrikkalainen rauhakaan. Itse asiassa Afrikan maista lähetettyä delegaatiota ei edes suostuttu ottamaan vastaan Versailles’issa 1918.
Ensimäisen maailmansodan päättymistä juhlittiin kaiken lisäksi vääränä päivänä. Afrikassa ensimmäinen maailmansota päättyi 25. marraskuuta 1918, kun saksalaisjoukot antautuivat briteille Mbalassa, Sambiassa. Sambialaisille sota ei kuitenkaan päättynyt minkäänlaiseen vapauteen tai rauhaan, itsenäisyydestä puhumattakaan. Sota päättyi, mutta sorto jatkui. Itsenäisyyttä juhlittiin vasta puoli vuosisataa myöhemmin.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Suonpää: Valkoisten miesten vuoro
PuheenvuorotValkoinen keski-ikäinen mies ei ole oppinut tunnistamaan sortoa, koska meitä ei sorreta. Olisiko aika tarttua toimeen?
Suonpää: Koulussa ei enää opeteta, että mestitsi on ihmisen ja intiaanin jälkeläinen
Kolumnisti Puheenvuorot