Suonpää: Vammainen on nykyajan Musta Saara

Suonpää: Vammainen on nykyajan Musta Saara

Säälin läpi on vaikea nähdä tasavertaista ihmistä. Ennen säälittiin laulun Mustaa Saaraa, nyt vammaisia niin, että unohdamme kysyä, mitä he ajattelevat.

Istuin eilen seminaarissa, jossa käsiteltiin kristinuskon suhdetta vammaisuuteen. Suuren osan päivästä huomasin hyräileväni Mustaa Saaraa. Toivottavasti en ääneen, onhan laulun sanoma kristinuskon kaapuun puetussa kolonialistisessa rasismissaan melko vastenmielinen. Silti, kuunnellessani kristinuskosta ja vammaisista, huomasin koko ajan ajattelevani Saaran kiitollisuutta. Vanhentunut laulu tuntui nyt kovin ajankohtaiselta.

”Ei taivahassa kuolon vaaraa,
Ei kyyneleitä yötäkään”
Näin lauloi kerran musta Saara, 
pien’ neekerlapsi hyvillään.


Vielä muutama kymmentä vuotta sitten pyhäkouluissa, joskus kirkossakin, saivat lapset yhdessä Mustan Saaran kanssa laulaa taivaan riemuista. Laulun päähenkilö on Ambomaalla, nykyisten Namibian ja Angolan alueella asuva ovambotyttö, kristillisen laupeudentyön kohde, avustettava. Saaraa kuuluu vähän sääliä, mutta hänelle toivotaa hyvää.


Hän kertovan on kuullut kerran
näin opettajan valkoisen.
Hän armosta sai kuulla Herran
ja ystävästä lapsien.


Saara on laulussa kiitollinen, kuten alkuasukkaan kuuluukin. Valkoinen, Saaran nimestä päätellen kenties suomalainen, lähetystyöntekijä tehnyt Saaralle suuren palveluksen. Hän on kertonut Saaralle Jeesuksesta ja Saara pääsee siksi taivaaseen.


Nyt riutuu raukka tuskissansa hän
siinä olkivuoteellaan,
mutt’ rauha lepää kasvoillansa
ja riemu loistaa katseestaan.


Taivaaseen Saara haluaa, sillä taivaassa kaikki on hyvin. Saaran oma elämä puolestaan on kurja ja tuskainen, onhan Saara alkuasukas. Taivaassa Saarakin olisi sellainen Jumalan kuva, kuin millaisena lähetystyöntekijä itsensä ja lapsensa näkee. Taivaassa Saara olisi valkoinen.

Nyt Jeesuksensa kunniaksi
hän soittaa siellä kanneltaan.
Karitsan veri valkeaksi
sai mustan Saaran kokonaan.

Kun Mustan Saaran Taivaassa ei ollut tummaihoisia, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjan mukaan taivaassa ei ole vammaisia.


Myöhemmin Musta Saara on onneksi siivottu pois laulukirjoista. Nykyisin ei juuri kukaan kehtaisi maalata tummaihoisesta Saarassa taivaassa valkoista. Maailma on muuttunut Saaraa kohtaan hitusen paremmmaksi. Vammaiset sen sijaan ovat edelleen kirkossakin Musta Saara.
Seminaarissa Sakari Häkkinen muistutti virrestä 626. Sekin kertoo taivaan riemuista:

Siellä helkkyy mykkäin kieli,
kuulee korvat kuurojen,
selkeääpi synkkä mieli,
rammat hyppää riemuiten.
Oi, jos sinne minäkin
murheen maasta pääsisin!
Siellä ruumiit aivan uudet,
puhtaat, kirkkaat kokonaan,
tänne jäävät vajavuudet,
synnin arvet päälle maan.
Oi, jos sinne minäkin
murheen maasta pääsisin!


Kun Mustan Saaran taivaassa ei ollut tummaihoisia, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjan mukaan taivaassa ei ole vammaisia. Vajavuudet ja muut ”synnin arvet” tekevät virressä ihmisestä rikkinäisen ja surkuteltavan. Säälin läpi on kovin vaikea nähdä ihmistä. Jos näkisimme, olisi meistä ehkä edes joku, edes joskus, ymmärtänyt kysyä vammaisilta, mitä mieltä he ovat tästä virrestä.

Kristityille vammaiset ovat edelleen liian usein ensisijaisesti avustustyön kohde. Heitä autetaan enemmän kuin heitä kuunnellaan. Se oli ehkä tärkein asia, mitä päivän aikana opin. Ja se, mitä kannattaa rukoilla. Eilen moni kertoi, miten kurjalta hyvää tarkoittavat kristityt tuntuvat, ilmoittaessaan rukoilevansa vammaisten puolesta, pyytävänsä Jumalaa tekemään vammaisistakin ehjiä ihmisiä, heidän kaltaisiaan. ”En minä halua, että rukoilette minun vammani takia”, neuvoi Kynnys ry:n Kalle Könkkölä innokkaita rukoilijoita. ”Mutta jos te nyt jotain haluatte rukoilla, rukoilkaa vaikka, että olisi vähemmän portaita.”

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi