null Supisuomalaisena pidetty kertomus Lallista saattoikin syntyä kansainvälisistä aineksista, uskoo ”kansallismurhaajasta” kirjan kirjoittanut Tuomas Heikkilä

Albert Edelfeltin maalaus ”Piispa Henrikin kuolema” on hyvä esimerkki kansallisromantiikan ajasta, jolloin Lalli nousi sankariksi ja suomalaisuuden kuvaksi. Kuva: Bukowskis

Albert Edelfeltin maalaus ”Piispa Henrikin kuolema” on hyvä esimerkki kansallisromantiikan ajasta, jolloin Lalli nousi sankariksi ja suomalaisuuden kuvaksi. Kuva: Bukowskis

Supisuomalaisena pidetty kertomus Lallista saattoikin syntyä kansainvälisistä aineksista, uskoo ”kansallismurhaajasta” kirjan kirjoittanut Tuomas Heikkilä

Lalli on edustanut hyvää ja pahaa, roistoa ja sankaria ja ollut suomalaisuuden peili. Kertomuksia piispoista ja heidän surmaajistaan tunnetaan kuitenkin myös muualla.

Kristinuskoa levittämään tullut piispa ja suivaantunut talonpoika, jäinen Köyliönjärvi ja kirves – kertomusta piispa Henrikistä ja Lallista on pidetty jonkinlaisena Suomen historian alkupisteenä. Tuosta kohtaamisesta on katsottu alkaneen kristillisen Suomen historia, ja Lallin on ajateltu olleen ensimmäinen tavallinen suomalainen, jonka nimi jäi historiankirjoihin. Kaikki ei välttämättä kuitenkaan mennyt ihan näin.

Kertomus Lallista ja piispa Henrikistä on ammentanut yleiseurooppalaisesta kertomusperinteestä, ja tapahtumiin on saattanut sekoittua muita historiallisia tapahtumia. Näin asian näkee historioitsija, Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilä, jonka kirja Lalli – kansallismurhaajan muotokuva (Tammi) ilmestyi 1. syyskuuta. Heikkilä ei silti ihmettele, että kertomus Lallista on elänyt 1100-luvulta tähän päivään asti.

– Kertomus Lallista on ollut käyttökelpoinen. Hän on ollut pahis ja hyvis, pakanallisen Suomen ja valkoisen Suomen edustaja, maaseudun ressukka ja vaikka mitä. Tarina on hyvä ja muokkautuu tarpeen mukana. Siksi se on ollut niin pitkäikäinen, Heikkilä sanoo.

Piispa Henrik ja jalkoihin poljettu Lalli on maalattu Isonkyrön kirkon 1400-luvulta olevan alttarikaapin oveen. Elin Nordmanin akvarellikopio Elias Brennerin maalauksesta. Kuva: Museovirasto.

Piispa Henrik ja jalkoihin poljettu Lalli on maalattu Isonkyrön kirkon 1400-luvulta olevan alttarikaapin oveen. Elin Nordmanin akvarellikopio Elias Brennerin maalauksesta. Kuva: Museovirasto.

Olennaisin kysymys ei ole se, elikö Lalli todella

Kun Tuomas Heikkilän tutkimus Pyhän Henrikin legendasta ilmestyi vuonna 2005, Heikkilä sai tuntea, kuinka piispa Henrik ja Lalli herättävät yhä suuria intohimoja. Hämmästystä aiheutti erityisesti se, että Heikkilä rohkeni kyseenalaistaa sekä hahmojen olemassaolon että sen, menikö kertomus ihan niin kuin monille on koulussakin opetettu.

– Minun tulkittiin sanoneen, että piispa Henrik ja Lalli eivät ole historiallisia henkilöitä. Tarkalleen ottaen en väittänyt niin, vaan sanoin, että tietomme ovat niin vajavaiset, että kertomusta ei tulisi uskoa ainakaan sellaisena kuin se on kerrottu.

Kun lähteitä tarkastelee, kertomus Lallista rakentuu aika vaatimattoman ytimen ympärille.

Vakavasti otettavat tieteentekijät ovat kuitenkin puhuneet ja kirjoittaneet Lallista ja Henrikistä todellisina henkilöinä ja samalla ikään kuin antaneet myös muille luvan käsitellä Lallia todellisena hahmona. Tuomas Heikkilän mukaan tutkimus on välillä ollut tarkoitushakuista. Lopulta lähteet ratkaisevat.

– Kun lähteitä tarkastelee, kertomus Lallista rakentuu aika vaatimattoman ytimen ympärille. Nykyisin tuntemamme Lalli on 1800–1900-luvulla rakentamalla rakennettu hahmo.

Erityisesti kansallisromantiikan aikaan, 1800-luvulla, käsitys Lallista muuttui. Hän ei ollut enää paheksuttu piispantappaja ja länsieurooppalaisen sivistyksen torppaaja vaan sankari, joka asettui vastustamaan valtaa ja vieraita vaikutteita.

Vaikka historialliset lähteet ovat hataria, Tuomas Heikkilän mielestä oli selvää, että Lalli ansaitsi oman kirjansa siinä missä piispa Henrikin. Oikeastaan kysymys siitä, olivatko Lalli tai piispa Henrik olemassa, ei ole edes niin olennainen.

– Olennaisempaa on se, miten tarina on vaikuttanut suomalaisten ajatuksiin ja suomalaisuuden kehitykseen.

Yksityiskohta pyhän Henrikin sarkofagista Nousiaisten kirkosta. Joissakin versioissa Lallin tarinasta kerrotaan, että hän otti piispa Henrikiltä sormuksen ja pani sen sormeensa, minkä jälkeen Lallin sormi vaurioitui. Pyhän Henrikin irtosormesta puhutaan myös Pyhän Henrikin legendassa, joka on 1200-luvulta. Kuva: Sirpa Päivinen.

Yksityiskohta pyhän Henrikin sarkofagista Nousiaisten kirkosta. Joissakin versioissa Lallin tarinasta kerrotaan, että hän otti piispa Henrikiltä sormuksen ja pani sen sormeensa, minkä jälkeen Lallin sormi vaurioitui. Pyhän Henrikin irtosormesta puhutaan myös Pyhän Henrikin legendassa, joka on 1200-luvulta. Kuva: Sirpa Päivinen.

Lähdeaineiston määrä yllätti

Kertomus Lallista ja piispa Henrikistä on pohjautunut erityisesti kahteen lähteeseen: 1200-luvulla kirjoitettuun Pyhän Henrikin legendaan ja kalevalamittaisiin kansanrunoihin, jotka tunnetaan nimellä Piispa Henrikin surmavirsi.

Tehdessään Lallista kirjaa Tuomas Heikkilä päätyi tutkimaan moninaista aineistoa keskiajalta tähän päivään saakka: valtiopäiväasiakirjoja, kuvataidetta, runoteoksia, virsiä, tallennettua kansanperinnettä, musiikkia, valokuvia, lehtileikkeitä ja televisio-ohjelmia sekä verkkokeskusteluja Vauva.fi:ssä, Ylilaudalla ja Hommaforumilla. Lähdeaineistoa löytyi myös Ruotsista ja muualta Euroopasta.

Heikkilä yllättyi sekä aineiston määrästä että siitä, millaisen lopputuloksen se antoi: kansallisena pidetty kertomus Lallista onkin hyvin kansainvälinen.

– Keskiajalla Suomi oli osa Ruotsia, ja Ruotsi on täynnä piispan- ja papintappotarinoita. Piispoja ja pappeja surmattiin tuhatmäärin myös muualla Euroopassa, Heikkilä kertoo.

Ruotsissa tunnetaan esimerkiksi tarina piispa Eskilistä, jonka Spåbodde-niminen mies surmasi vuoden 1080 tienoilla. Ainutkertainen ei myöskään ole tarina tavasta, jolla Lalli kuoli. Lallin kerrotaan kuolleen, kun hiiret ensin jahtasivat hänet puuhun, josta hän sitten heittäytyi järveen pakoon ja hukkui. Jahtaavista hiirilaumoista on tarinoitu muuallakin.

Tuomas Heikkilä on aiemmin tutkinut esimerkiksi Pyhän Henrikin legendaa. Jo silloin kävi ilmi, että kertomus Henrikistä ja Lallista herättää suomalaisissa yhä suuria intohimoja. Kuva: Sirpa Päivinen

Tuomas Heikkilä on aiemmin tutkinut esimerkiksi Pyhän Henrikin legendaa. Jo silloin kävi ilmi, että kertomus Henrikistä ja Lallista herättää suomalaisissa yhä suuria intohimoja. Kuva: Sirpa Päivinen

Lallilla on valoisa tulevaisuus 

Elipä Lalli 1100-luvun Köyliössä tai ei, hän on toiminut ikään kuin peilinä sille, mitä suomalaisuus on ja mitä haluamme siinä nähdä, Tuomas Heikkilä ajattelee.

Heikkilän mielestä Lallin voi sijoittaa samaan joukkoon muiden suomalaisille tärkeiden hahmojen kanssa, jonnekin Joulupukin, Väinämöisen, Vänrikki Stoolin tarinoissa esiintyvän Sven Dufvan ja Tuntemattoman sotilaan vänrikki Koskelan väliin. Toisaalta hänet voi rinnastaa myös todelliseen henkilöön, Eugen Schaumaniin, joka surmasi kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin Helsingissä vuonna 1904.

2000-luvun ihmisille vertailukohdaksi voi yhtä hyvin kelvata Aku Ankka tai Uuno Turhapuro, altavastaaja, joka kohtaa vaikeuksia mutta selviytyy ja jota ihmiset sympatiseeraavat.

Koulukirjoissa ei enää puhuta piispa Henrikin surmasta ja Lallista historiallisina faktoina vaan kertomuksena, jonka parissa on hyvä harjoitella lähdekritiikkiä. Joka tapauksessa Tuomas Heikkilä uskoo, että myös seuraavat sukupolvet tuntevat Lallin.

– Lallilla on valoisa tulevaisuus. Kun suomalaisilta vuonna 2020 kysyttiin, uskovatko he Lallin ja piispa Henrikin historiallisuuteen, 71 prosenttia vastasi ”kyllä”. Niin kauan kuin kulttuurit kohtaavat ja ihmiset törmäävät erilaisuuteen, Lalli ja Henrik sopivat hyvin kuvaamaan yhteentörmäyksiä.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: