Syöpäläinen: Talo, jossa on tilaa surulle, toivolle ja ilolle
Syöpätautien klinikalla hoitajilla on aikaa jutella. Potilaita hoidot voivat jännittää, mutta elämä ei enää pelota.
Kun kävelin ensimmäistä kertaa Syöpätautien klinikalle, olo oli yhtä aikaa epävarma, utelias ja kiinnostunut. Kaikkia vastaantulijoita silmäilin vaivihkaa: Onko hänelläkin syöpä vai onko hän sairastuneen omainen? Että noin nuorikin?
Monien hoitokertojen jälkeen minusta tuntuu jo kotoisalta. Klinikan seinien sisäpuolella on tilaa niin surulle kuin toivollekin. Täällä parannutaan tai ostetaan elämälle lisäaikaa. Kalliita hoitoja annetaan niin kauan kuin niistä on hyötyä ja potilas niitä kestää. Sitten siirrytään oireen mukaiseen hoitoon.
Hissillä viidenteen kerrokseen. Näin joulun jälkeen osaston odotusaulaa ja hissien ovia koristaa liuta punaisesta pahvista leikattuja tonttuja. Aulan pöydällä on korissa piparkakkuja. Lahjoitettujen sytostaattipipojen valikoima näyttää kasvaneen. Kirjoneuleet ovat kauniita.
Käytävällä on kuusi hoitohuonetta. Niissä on valittavana kookkaita lepotuoleja, joissa voi säätää jalkaosaa ja selkää tai sänkyjä, joissa vain selkäpuoli nousee istuma-asentoon.
Hoitoon tulevat odottavat vuoroaan. Tuttu hoitaja kutsuu pian nimeltä. Huoneeseen 6 sijoittuu minun lisäkseni yksi vanhempi mies. Aamupäivän ruuhka näyttää näin puolen päivän aikaan laimentuneen.
Ensin tipan saa huonetoveri. Minä vielä levittelen sängylle tablettia, puhelinta, reppua ja silmälaseja.
Täällä parannutaan tai ostetaan elämälle lisäaikaa.
Joka kerta tiputuksen alku hiukan jännittää. Saan kuulla, että tiputuslääkkeelleni ei sinänsä ole olemassa rajoituksia. Saamieni sivuvaikutuksien määrästä riippuu, kuinka kauan sitä voidaan antaa. Toistaiseksi selviän hyvin, vaikka sormenpäät ovat epävarmat ja jalkapohjissa tuntuu kuin kävelisin juuriharjan päällä.
Toivoa tuntuu olevan myös huonetoverillani, sillä hän on lähdössä Espanjaan talvea pakoon ja viettämään syntymäpäiviään. Kuulen hänen sanovan hoitajalle, että kun on elänyt hänen laillaan yli suomalaisen miehen keski-iän 78,5 vuotta, saa jo olla rauhallisella mielellä. Syöpä ei pelota, johan sitä on eletty.
Täällä hoitajilla on aikaa jutella. Minunkin hoitajani muistaa, että olen viettänyt joulun parin ystäväni kanssa ja kysyy, joko lapsenlapseni on syntynyt. Kuulen hänen jouluvieraansa kaatuneen pahasti heillä ollessaan. Olemme samaa mieltä jouluruokien kätevyydestä. Kun ne kerran tekee, pääsee monta päivää helpommalla.
Juuri tästä pidän. Hän tietää tilanteeni yhtä hyvin kuin minä. Tulevaisuus on arvoitus, mutta elämä on nyt. Siihen kuuluu arki, sen yllättäen tulevat vastoinkäymiset sekä pienet onnen hetket. Siksi mieltäni niin suuresti ilahduttaa, kun kuulen joskus hoitajien riemukkaan naurun käytävältä. Synkistely ei auta ketään.
Minun tippapulloni tyhjenee vielä, kun vanha mies on jo valmis. Hoitaja vakuuttaa hänelle, että Espanjan matka tulee menemään varmasti hyvin. Mies nyökkää minulle ja sanoo takkia pukiessaan: ”Niin se on, elämää ei pidä pelätä.”
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka sairastaa parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä vatsasyöpää.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Syöpäläinen: Vastasyntynyt lapsenlapsi kiinnittää tulevaisuuteen, vaikka hiekka tiimalasissani valuu nopeasti
Puheenvuorot KolumnistiTekisi mieli kuiskata ”mummi tässä”, mutta minua ujostuttaa ja pelkään ääneni sortuvan.
