Syöpäläinen: Tahtoisin tarttua väreihin ja räiskiä tunteet esiin
Joskus on päiviä, jolloin kyllästyn sairauteeni täydellisesti.
Kyllästymisen päivänä otan aamulääkkeet ja sen jälkeen istun tunteja tabletti sylissä vain kuluttamassa aikaa netissä. Ei tee mieli aloittaa mitään, sillä kohtahan on kuitenkin lounas, jolloin on yritettävä tunkea sisäänsä enemmän proteiineja kuin mieli tekisi. Veriarvot kertovat, etten syö niitä tarpeeksi. Kun ei ole nälkä eikä ruokahalua ja lääkkeet ovat vaikuttaneet makuaistiin, sata grammaa puhdasta proteiinia päivässä on hillitön urakka. Esimerkiksi yhdessä munassa ja lasillisessa piimää on kummassakin vain seitsemän grammaa proteiinia. En olisi ikinä uskonut, että syömisestä voi minulle tulla velvollisuus.
Kyllästyn sairauteeni silloin, kun ennen jokaista kalenterimerkintää joudun laskemaan, onko silloin hoidon ensimmäinen vai toinen viikko vai peräti lääkkeetön vapaaviikko. Katselen myös huolestuneena sääennusteita, sillä ensimmäisellä sytostaattiviikolla kasvoja pistelee jo yhdessä pakkasasteessa ja käsi sävähtää ratikan kylmää tukitankoa. Pysyn silloin mieluiten kotona – suuri muutos entiseen vapauteen.
Toivoa on – jos ei muusta niin siitä, että en kuole tänään, luultavasti en edes ensi kuussa.
Kyllästyn tilanteeseeni silloin, kun joku myötätuntoisena kysyy, kuinka jaksan. En toki kyllästy kysyjään vaan itseeni, sillä vedän helposti esiin reippaan ilmeen: ”Eihän tässä mitään. Hyvin voidaan, oireet hallinnassa ja puuhaa riittää.” En halua aiheuttaa ahdistusta ja huolta, varsinkaan lapsilleni. Tiedän myös, että yksityiskohtainen sairausraportti ei ole kenellekään mikään ilo, ainakaan liian usein kuultuna. Vilpillisyyteni alkaa kyllästyttää minua.
Tahtoisin tarttua väreihin ja räiskiä tunteet kuvina esiin. Vihan mustaa ja punaista, masennuksen ja surun harmaata sekä raivokasta tulen keltaista. Niillä leikkiessä voisin ehkä myöntää itselleni ajoittaisen pettymyksen, omasta itsestäni vieraantumisen, väsymyksen ja pelon. Pääsisin mahdollisesti jopa kiinni väreistä mieluisimpaan: syvään toivon siniseen joka hehkuu värituubissa kutsuvana ja vahvana. Toivoa on – jos ei muusta niin siitä, että en kuole tänään, luultavasti en edes ensi kuussa.
Kyllästyminen on mielenkiintoinen tunne. Kun siihen uppoaa kitsastelematta, alkaakin pian etsiä ulospääsyä. Kyllästyminen ja itsensä sääliminen on näet aika ikävystyttävää. Mikä tahansa arkinen ja pieni asia voi nykäistä taas liikkeelle. Vuosi sitten ehdin surra, etten näkisi Netflixissä The Crown -sarjan toista tuotantokautta. Nyt kun viime päivinä olen nauttinut siitä ahneesti, olen saanut pienen voiton. Jos näen ensi syksynä kolmannen tuotantokauden, tiedän jo olevani hyvin onnekas, sillä tilastojen mukaan tässä taudissa kahden vuoden sisällä diagnoosista potilaiden enemmistö on jo kuollut. Jos siis nyt sanon odottavani sarjan seuraavaa tuotantokautta, se on toivon merkki ja vastamyrkkyä houkuttelevalle ikävän pidolle.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka sairastaa parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä vatsasyöpää.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Syöpäläinen: Ei ole helppoa pukea sanoiksi sitä, mikä mielessä velloo
PuheenvuorotKun minä sairastan, ystävien pitää jaksaa kuunnella ja uskaltaa kysyä suoraan.
Syöpäläinen: Kysymys minuudesta säilyy läpi elämän
Puheenvuorot