Taivaan tähden: Ahdas lantio
Jouluyön kertomuksessa minua helpottaa eniten tämä: vaikka majatalossa ei ollut sijaa, lapsi mahtui syntymään.
Lapsen tuloa ei hidastanut säällisen naimakaupan puute, poliittisesti räjähdysherkkä tilanne eikä kateellisen kuninkaan tappolista. Ja miten hyvin nuori ensisynnyttäjä selvisi, vaikka siihen aikaan mikä tahansa komplikaatio olisi voinut kaataa koko taivaallisen suunnitelman: napanuora kaulan ympärillä, kesken kaiken irtoava istukka, liian ahdas lantio.
Jos olisin osa jouluyön kertomusta, olisin se itseään säästelevä majatalo. Sulkisin oven. Kupeita polttaisi. Jotain olisi juuri ja juuri syntymäisillään, mutta ei vain syntyisi. Luottaisin, mutta vain melkein. Toivoisin, mutta vain aavistuksen. Rakastaisin, mutta ahdistuneesti.
Siksi minun on luettava tarkoitusta etsivälle, vapisevalle itselleni ääneen: Tänä yönä se, mitä odotat, syntyy suljetusta ovestasi huolimatta. Laiha lantiosi levenee, erottava muuri hajoaa ja sisäisen syyllistäjäsi leimuava miekka sammuu. Kerubi, joka on tähän asti vartioinut elämänpuulle vievää tietä, on vaihtanut työpaikkaa. Paratiisin puut ojentavat oksiaan jokaista niiden keskellä kulkevaa kohti ja sanovat: syö minusta, syö minusta niin kuin et olisi koskaan syönyt. Elämän kaikki kaunis ja väkevä on nyt sinun.
Lapsi nukkuu sotkuisen ja säntäilevän elämäsi alttarilla. Älä käänny pois. Polvistu vaikka tyhjin käsin.
24.12. on jouluyö.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Pääkirjoitus: Jumala tuli tähän maailmaan rääpäleenä
Puheenvuorot
