Taivaan tähden: Lepattava rukous

Taivaan tähden: Lepattava rukous

Kynttilän sytyttäminen on kaikkia kristittyjä yhdistävä ele.

Etelänmaan kirkon seinällä on kynttilähyllyn luona rohkaiseva viesti. ”En osaa rukoilla. En tiedä, mitä sanoa, eikä minulla ole aikaakaan. Mutta kynttilässä, jonka sytytän, on jotakin minusta. Jätän sen eteesi, Herra. Tämä lepattava liekki on rukoukseni, joka jatkuu, vaikka taas lähden.”

Kynttilät palavat sikäläisissä kirkoissa laakeina merinä. Niitä tullaan sytyttämään matkojen päästä. Monen kynttilän kyljessä on rakastetun pyhimyksen kuva. Voin maksaa euron pyhän Riitan muistoksi liittyäkseni niihin, joiden sydän on särkynyt tai ruumis rakkaimman lyönneistä hellä. Tai voin valita Jeesus-lapsen Teresan kynttilän ja rukoilla hänen kanssaan lempeää luottamusta arkeni huoleen.

Kynttilän sytyttäminen on kristikunnan yhteisin ele. Sanattomana rukouksena liekki palaa kaikilla alttareilla, kastepöydällä, hääjuhlassa, hautaan siunatessa. Kun meille tulee vieraita, sytytän kynttilän Lintulan Jumalanäidin eteen. Levotonta mieltäni rauhoittaa liekki työhuoneeni ikkunalla pyhän kuvan edessä.

Kun alle kaksikymppisenä menin ensimmäistä kertaa naimisiin, kaiverrettiin sormuksiimme raamatunkohta. Se on pätkä kynttilänpäivän epistolaa. ”Jos me vaellamme valossa”, siinä sanotaan, ”meillä on yhteys toisiimme”.

Emme vaeltaneet. Yhteytemme katkesi. Sormukseni on silti jossakin laatikonnurkassa tallessa. Tarkistamatta tiedän, että kaiverrus on paikallaan. Yhtä lähtemätön on valon voima.

Sunnuntai 4.2. on kynttilänpäivä.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi