Vaittinen: Hädässä lähetän viestejä sukulaisille ja ystäville – voitteko rukoilla?
Pelkoni ympärille laskeutuu rauha, kun ajattelen yhteen liitettyjä käsiä ympärillä.
Olen juuri saanut ensimmäisen lapseni. Hankalan raskauden, raskausmyrkytyksen ja hieman dramaattisen synnytyksen jälkeen hän on vihdoin sylissämme. Kotiinlähtötarkastus sairaalassa vaihtuu lisätutkimuksiin, koska lapsen sydämessä todetaan vikaa.
Jäämme sairaalaan tarkkailuun. Puhutaan mahdollisesta leikkauksesta, joka on ehkä edessä muutaman kuukauden päästä. Minusta, nuoresta ja pelokkaasta äidistä, tämä kaikki tuntuu liialta. Olen kauhuissani.
Hädässäni teen kuten olen oppinut elämäni varrella tekemään: rukoilen. Mieskin rukoilee. Laitan tekstiviestejä sukulaisille ja ystäville: Voitteko rukoilla?
Yöllä makaan valveilla sairaalan hämärässä hiljaisuudessa ja katselen muovisessa kärrysängyssään tuhisevaa vauvaa. Pelkoni ylle laskeutuu rauha.
Näen mielessäni kuvan, jossa kaikki ne ihmiset, jotka lupasivat rukoilla, muodostavat suuren kehän sairaalan ympärille. Kädet ristittyinä toistensa käsiin, käsi kädessä he piirittävät nuoren perheemme rukouksen suojamuurilla.
Leikkausta ei lopulta tarvittukaan, tilanne korjaantui nopeasti ja vauva oli terve ja voimakas.
Tuosta tilanteesta on jo kauan. Leikkausta ei lopulta tarvittukaan, tilanne korjaantui nopeasti ja vauva oli terve ja voimakas. Nykyään hän on vahva ja hyvinvoiva nuori. Olemme saaneet kiittää Jumalaa monta kertaa.
Rukouksen voimaa on kuitenkin tarvittu elämässä edelleen, ja paljon. Kuulun Facebookissa erääseen suljettuun ja luottamukselliseen rukousryhmään, jossa on satoja naisia. Ryhmässä on hyvin erilaisia ja eri tavoin ajattelevia rukoilijoita.
Kun elämässä tulee vastaan jotakin niin vaikeaa, että oma rukous tuntuu voimattomalta ininältä, pyydän ryhmässä rukousapua. Kymmenet rukoilijat tykkäävät päivityksestä sen merkiksi, että ovat mukana rukouksessa. Usein ryhmässä myös palataan kertomaan, miten asia ratkesi. Joskus lopputulos voi olla ihmisen näkökulmasta surullinenkin.
Kun tuntuu, että itsellä ei ole mitään keinoja auttaa, onneksi on rukous – toivottomien hapuilijoiden viimeinen oljenkorsi. Miten helpottavaa on voida kantaa vakavasti sairasta ystävää Jumalan käsivarsille rukouksen kautta!
Rukous paitsi lieventää taakkaa, myös punoo näkymätöntä yhteyden lankaa eri tavoin ajattelevien välille. Rukoileminen toisen ihmisen puolesta avaa samalla silmiäni toisen ihmisen tilanteelle. Tämä muuttaa myös minun sydäntäni rakkaudellisesti.
Rukous avaa omat silmäni näkemään toisen ihmisen – vaikka miten erilaisen – enemmän Jumalan näkökulmasta. Rukous punoo hentoa lankaa, joka yhdistää kristittyjä yli seurakuntarajojen, kirkkojen, kansallisuuksien ja mielipiderajojen.
Kannamme toistemme kuormia.
Kirjoittaja on yhteisöllisyydestä haaveileva pappi, joka tykkää leikkiä sanoilla.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Vaittinen: Takaisin toisten luo – mitä koronaeristys opetti
PuheenvuorotYhdessäolo edellyttää vähän, mutta antaa paljon.
