Vaittinen: Takaisin toisten luo – mitä koronaeristys opetti

Vaittinen: Takaisin toisten luo – mitä koronaeristys opetti

Yhdessäolo edellyttää vähän, mutta antaa paljon.

Kävimme nuorimpien lasten kanssa iltapalalla lähellä asuvan ystäväperheen luona. Lapset puhalsivat ulkona saippuakuplia ja pomppivat trampoliinilla. Me aikuiset istuimme pitkään pöydän ääressä ja juttelimme kuulumisia. Nauroimme paljon.

Ystävien tapaaminen kasvoista kasvoihin tuntui ihmeellisen hyvältä. Milloin viimeksi oli tällainen sunnuntai-ilta?

Olin aiemmin samana sunnuntaina päässyt vihdoin tapaamaan seurakuntalaisia messussa, kun kirkot saatiin avata ja viettää ehtoollista. Pahvimukeista nautitun kirkkokahvin äärellä – turvavälein istuen – moni seurakuntalainen pyyhki silmäkulmiaan, kun oli pitkän odotuksen jälkeen päässyt kirkkoon ja yhteyteen muiden kanssa. Ei ollut kiire pois.

Vanhemmat etähoitavat vapaa-ajalle levinneitä työasioitaan samalla, kun istuvat palloiluhallin edessä autossa.


Tuntuu, että elämän tahti on viime vuosina kiristynyt ainakin työikäisillä. Töihin on aina hoppu. Monen työt leviävät yhä enemmän vapaa-ajalle.

Sähköpostit, Teams-viestit, Messenger-viestit ja WhatsApp-ketjut plingahtelevat vaatien nopeaa reagointia. On tunne, että pitäisi olla aina tavoitettavissa.

Lapset viettävät aikaa verkossa – etenkin, jos heille ei haali hirveästi harrastuksia. Perheiden kalenterit täyttyvät yhä enemmän harrastuskuskauksista. Vanhemmat etähoitavat vapaa-ajalle levinneitä työasioitaan samalla, kun istuvat palloiluhallin edessä autossa tai jäähallin sivupenkillä ja haukkailevat kolmioleipää.

Kotityöt kaatuvat niskaan. Arjen aikataulupaletin keskellä kiireiset konmarittajat yrittävät keräillä lattialta likaiset sukat ja lojuvat lippikset. Muuten ei kehtaa avata ovea serkulle, joka hakee lainassa olleen kitaransa (jota ei aikeista huolimatta ehditty soittaa).

Työ- ja kotielämän sankarit tihrustavat pitkän päivän jälkeen sotkuisessa keittiössä tabletilta suositun sisustusbloggaajan kotia ja miettivät, että sinä vuonna, kun oma koti on tuollaisessa kunnossa, voi vihdoin kutsua ystävät kylään.

Mitä jos todella kutsuisi ystäviä ja sukulaisia käymään keskelle todellista arkea?

Sunnuntaisen isäntäväkemme kanssa huomasimme, että olemme tahoillamme suunnitelleet järjestävämme matalan profiilin kyläilyjä kavereiden kesken. Mitä jos todella kutsuisi ystäviä ja sukulaisia käymään keskelle todellista arkea, vaikka se ei olekaan sisustusblogista eikä ehkä vastaa konmariperiaatteita?

Voisiko omasta normaaliarjesta tyhjentää epärealistisia odotuksia, jatkuvaa somereagointia ja arjen pakoilua? Jospa läppäri kainalossa poukkoilemisen lisäksi ehtisi aidosti kohdata perheenjäseniä, tavata sukua ja elää aivan tavallista, läsnä olevaa elämää iloineen ja rosoineen.

Entä voisiko in real life -kohtaamisten renessanssi palauttaa seurakuntiin kodeissakin kokoontuvat pienryhmät, matalan profiilin rukouspiirit, raamattupiirit ja lauluillat? Jos kokoonnuttaisiin yhteen körttiseuraperiaatteella – se, jolla on mielessä jokin ajatus, saa sen sanoa, ja välillä veisataan yhdessä. Hengellinen matkakumppanuus nousisi uuteen arvoonsa.

Tarvittiinko koronaa näyttämään, että ihmislajilla on luonnostaan kaipuu yhteisöön ja yhteyteen? Jospa nyt alkaa kulissittomampi vierellä kulkemisen ja lähimmäisyyden aika.


Kirjoittaja on yhteisöllisyydestä haaveileva pappi, joka tykkää leikkiä sanoilla.

 

 

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi