Vaittinen: Kirkko on hengenpelastamo, mutta eteistiloihin voisi vielä satsata

Vaittinen: Kirkko on hengenpelastamo, mutta eteistiloihin voisi vielä satsata

Ei ole kovin paljon paikkoja ihmisille, jotka pelkäävät olla kotona yksin tai esimerkiksi pienten lasten kanssa. Onneksi on kirkko.

Kotiäitivuosiini mahtui miljoonien ilon hetkien lisäksi sairastelua ja järjetöntä väsymystä. Eräänä tautisena talvena yhdellä lapsista puhkesi astma, toinen ja kolmas olivat korvatulehduskierteessä. Öisin käytiin tarkistelemassa, kulkeeko astmaatikolla henki. Sairastimme koko perhe sikainfluenssan ja noroviruksen.

Tautikierteen uuvuttamana harmaanaamana työnsin rattaita loskassa ja tuulessa. Joskus väsymys oli niin kovaa, että pelkäsin jäädä kotiin. Mitä jos vaikka nukahtaisin ja sillä aikaa vauva ja taapero tekisivät jotakin vaarallista? Joskus vain karjuin lapsille pelkästä väsymyksestä.

Silloin mietin, ettei ole kovin paljon paikkoja ihmisille, jotka pelkäävät olla kotona joko yksin tai pienten lasten kanssa. Harva haluaa jatkuvasti raahata uhmaikäistä lasta trendikahviloihin.

Tai minne voivat mennä työttömät, toipilaat, päihteistä irti yrittävät tai yksinäiset, jotka kaipaavat arjessaan juttuseuraa, ehkä ymmärtävän katseen ja kuuntelevat korvat?

Kirkosta löytyy arjen enkeleitä.

Oma pelastukseni oli usein kirkko. Kun sain aurattua lapset kirkolle milloin kuoroon, milloin vauvamuskariin tai perhekerhoon, vastassa oli hymyilevä suntio, kanttori tai lastenohjaaja.

Kun podin kroonista huonoa omaatuntoa äreän väsyneestä vanhemmuudestani, lastenohjaajan ystävälliset sanat, että miten meidän kaikki lapset ovat niin ihania ja hyvin kasvatettuja, nostivat huojennuksen kyyneleen silmäkulmaani.

Kun istuin kylmissäni kirkon eteisessä odottelemassa, niin suntio huikkasi: ”Haluatko kahvia, täällä olisi! Ja pienelle pullaa myös, onpa hän kasvanut taas!”

Kirkosta löytyy arjen enkeleitä.


Mutta jos jotain vielä voisin toivoa, tahtoisin tarkistaa ja päivittää jokaisen kirkon tilat siltä kannalta, miten ne palvelevat nääntyneitä vanhempia, elämäänsä uupuneita yksinäisiä ja elämän kylmyyttä pakenevia etsijöitä.

Jos saisi kaikkialle eteistiloihin upottavan pehmeät sohvat, iloisen värisiä tyynyjä, termoskannulliset kuumaa kahvia ja teetä, vauvoille leikkimaton, taaperoille leluja ja isommille lapsille puuhapaikan. Muutamia ystävällisiä ihmisiä ottamaan vastaan meitä eri elämäntilanteissa olevia tallaajia, jotka kaipaamme seuraa, etsimme lämpöä, yhteyttä ja ymmärrystä arjen kylmyyden keskellä.

Että kirkko olisi jokaiselle hengenpelastamo, pelastusrengas, Vapahtajan syli.


Kirjoittaja on yhteisöllisyydestä haaveileva pappi, joka tykkää leikkiä sanoilla.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi