Vaittinen: Korkeuksien Faija, meitsi on liemessä, jeesaa snadisti!
Parikymppisenä opiskelijana kuulin koskettavan hartauden, jota en unohda koskaan. En kuullut sitä kirkossa tai kappelissa, vaan sporalogisessa tiedekunnassa eli kaljanhuuruisessa ratikassa.
Kun muutin pois lapsuudenkodista maalta Helsinkiin, asuin opiskelija-asuntolassa, jossa tapasin paljon teologian opiskelijoita. Briljantit nuoret miehet tuntuivat pumppaavan elinvoimansa opillisista kiistoista. Vaikka kyse oli ihan mukavista kavereista, ahdistuin kuullessani jatkuvaa väittelyä ja toisten oikeassa olemisen arviointia. Opillista sanasotaa kuulin myös kristillisissä opiskelijariennoissa. Välillä mietin, että näinkö vaikeaa usko onkin? Kiittelin mielessäni, etten ollut lähtenyt teologiksi, vaan opiskelemaan suomen kieltä.
Yli 15 vuotta myöhemmin aloin kokea syvää kutsua papin työhön, ja neljättä lasta odottavana keski-ikäisenä päädyin lopulta opiskelemaan teologiaa. Noustessani puuskuttaen tiedekunnan portaita ylös sydämeni takoi paitsi loppuraskauden hankalasta olosta, myös hermostuksesta. Mielen syvyyksissä kummitteli muisto keskenään väittelevistä teologeista. Näin jo sieluni silmin jonkun vaanivan nurkan takana kopauttaakseen minua Tunnustuskirjoilla päähän.
”Ja mä rukoilen näin”, hän sanoi kovaan ääneen, kohottaen kätensä kohti ratikan kattoa.
Arvostan toki oppineita teologeja, jotka osaavat opettaa Raamatusta ottaen esiin paljon kehittyneempiä näkökulmia kuin minä. Pikkutarkkoja opin vartijoitakin tarvitaan. Itseäni on kuitenkin aina vetänyt kristinuskossa puoleensa sen yksinkertaisuus ja lapsenomaisuus: ”Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut.”
Tiedekunnassa huomasin, että meitä teologeja on monenlaisia, ja että itse taidan olla arjen teologi. Annoin itselleni vihdoin luvan pysyä sellaisena – simppelin ja lapsenomaisen uskon, tavallisten ajatusten pappina.
Hakeudun mieluiten sellaisiin tilaisuuksiin, joissa ei keskitytä kirkkokritiikkiin eikä tivata näkökantaa kirkkoa repiviin kiistakysymyksiin, vaan fokus on siinä, mikä yhdistää: Kolmiyhteinen Jumala. Tavallisten, kaikenlaisten ihmisten Jeesus. Taivaan Isä, joka on samalla salattu, mutta silti ihan tässä lähellä, kuuloetäisyydellä. Pyhä Henki, joka kulkee vierellä raikkaana, lohduttavan leppeänä tuulahduksena niin Pitkälläsillalla kuin Pohjanmaalla.
Voimallinen hartaus, jota en ikinä unohda, on pulpahtanut mieleeni pelon, ahdistuksen ja masennuksen aikoina. Sen sisältämä rukous on mielestäni käyttökelpoinen jokaiselle, kaikissa tilanteissa. Nimittäin Hakaniemen torin hujakoilla takanani ratikassa istui pari matkaajaa, joilla oli jäänyt putki päälle. He juttelivat äänekkäästi, että olisipa hienoa, jos voisi olla juhannuksena juomatta, mutta se tuntui molemmista kovin vaikealta. Toinen toi keskustelussa esiin hengellisen vakaumuksensa ja kertoi, että hän aikoo rukoilla saadakseen voimaa olla raittiina.
”Ja mä rukoilen näin”, hän sanoi kovaan ääneen, kohottaen kätensä kohti ratikan kattoa:
”Korkeuksien Faija,
tsiigaa alas.
Meitsi on liemessä.
Jeesaa snadisti!”
Aamen.
Tämä rukous sanoittaa tunteeni tänäänkin. Kiitos sinulle, tuntematon sporalogi.
Kirjoittaja on yhteisöllisyydestä haaveileva pappi, joka tykkää leikkiä sanoilla.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kormilainen: Ajatustyöläisen sormet menivät nyt sirkkeliin – työuupunut ei ole huono ihminen, kun ottaa tauon ennen kuin on liian myöhäistä
PuheenvuorotSuorittajaluonteisen on vaikea mennä valittamaan lääkärille jaksamisesta. Kahden viikon sairaslomalla oleminen se vasta vaikeaa onkin.
