Vaittinen: Luterilainen kirkko on hukannut tunteet

Vaittinen: Luterilainen kirkko on hukannut tunteet

Jumalanpalveluksista puuttuu rosoisuus, eikä niissä siksi ole tarttumapintaa tavallisen tallaajan elämään.

Tarjotaanko luterilaisessa jumalanpalveluksessa mitään kosketuspintaa tavallisen tallaajan elämään? Moni, joka kaipaa hengellisyyttä tai henkisyyttä elämäänsä, hakeutuu ennemminkin vapaiden suuntien tilaisuuksiin tai uushenkisyyden pariin.

Luterilaisessa messussa usein vallitseva kliinisyys ja pappiskeskeisyys eivät valitettavasti useinkaan tue sitä, että etsijä tai satunnainen kirkossakävijä löytäisi siitä yhtymäkohtaa omaan elämäänsä – tai ylipäätään tulisi paikalle. Jos ei ole erityisen vihkiytynyt messukaavaan, se saattaa tuntua etäiseltä performanssilta, jossa ei osaa olla mukana. Messumusiikki saattaa olla korkeatasoista, mutta jos messun ainoa musiikkitarjonta on urkumusiikki yhdistettynä klassiseen lauluun, harvan mielestä se kuulostaa kotoisalta tai kutsuvalta.

Saarnassakin koskettaa usein se, jos siitä saa lohtua ja tarttumapintaa omaan elämään.

Oman persoonan mukaan tuominen vaatii toki rohkeutta, koska kertoessaan omista kokemuksistaan ihminen tekee samalla itsensä haavoittuvaksi.

Kuulin jo nuorena valtavan määrän korkeatasoisia saarnoja ja muita hengellisiä puheita. Parhaiten kuitenkin muistan, kun nuorisotyöntekijä kertoi saarnassaan siitä, miten oli uskaltautunut Jumalan avulla ryhtyä puhujaksi ja esiintyjäksi, vaikka häntä vaivasi välillä änkytys. Tuon puheen omakohtaisuus sekä puhujan aitous ja vilpittömyys jäivät mieleen ja rohkaisivat vielä vuosien päästäkin. Kuluneena kesänä minua kosketti erään messua juontaneen seurakuntalaisen pitämä alkupuheenvuoro. Hän kertoi löytäneensä messuun vapaaehtoiseksi sen jälkeen, kun hänen lapsensa oli kuollut vaikeaan sairauteen. Seurakuntayhteisö ja usko olivat kannatelleet häntä eteenpäin.

Oman persoonan mukaan tuominen vaatii toki rohkeutta, koska kertoessaan omista kokemuksistaan ihminen tekee samalla itsensä haavoittuvaksi. Suojapanssari ohenee. Väittäisin kuitenkin, että myös tässä tapauksessa antaessaan saa.

Lämpimimmät ja koskettavimmat palautteet olen itse seurakuntapappina saanut saarnoistani silloin, kun olen uskaltanut tuoda mukaan puheeseen myös jollakin tavoin oman heikkouden, pelon tai surun ja kertonut, miten olen saanut niihin lohtua. Seurakuntalaiset ovat tulleet kertomaan, että heillä on ollut samanlaisia kokemuksia.

Seurakunnan kokoontuminen vetää puoleensa silloin, kun sen ilmapiiri on sellainen, että siellä saa olla mukana aitous, rosoisuus, inhimillinen kokemus ja tunteen ulottuvuus.

Kaikkiaan parhaat jumalanpalveluskokemukseni pappina ovat olleet niitä, jolloin työntekijät ja seurakuntalaiset ovat aidosti yhdessä suunnitelleet ja toteuttaneet rennon ja lämminhenkisen messun, ja jokainen on tuonut oman persoonaansa mukaan.

Meitä kaikkia ihmisiä, niin etsijöitä kuin aktiiviseurakuntalaisia iästä ja asemasta riippumatta, yhdistävät pelko, epävarmuus, häpeä, rakkaus, ilo ja tarve tulla hyväksytyksi. Seurakunnan kokoontuminen vetää puoleensa silloin, kun sen ilmapiiri on sellainen, että siellä saa olla mukana aitous, rosoisuus, inhimillinen kokemus ja tunteen ulottuvuus.

Parasta on, jos kirkossakävijä tai seurakunnan toiminnassa muuten pistäytynyt ihminen voi saada mukaansa jotakin, mikä rohkaisee häntä. Jos jokin asia koskettaa, usein sen äärelle hakeutuu toisenkin kerran. Varmimmin tämä toteutuu silloin, kun jumalanpalvelus ei ole pelkästään pappien ja kanttorin suorittama korkeakirkollinen kokonaisuus, vaan yhteisöllinen ja yhdessä tehty kokoontuminen, jossa on elämän sykettä ja rosoa, eikä virheitä pelkäävää virastokristillisyyttä.

Kirjoittaja on yhteisöllisyydestä haaveileva pappi, joka tykkää leikkiä sanoilla.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi