Puheenvuorot

Vaittinen: Seurakunnan ei kuulu määritellä, kuka kelpaa ja kuka ei

Kun hengellinen yhteisö torjuu ihmisen, arvet voivat olla syvät.

01.09.2020 11:51
Elina Vaittinen

Yhteisön ulkopuolelle joutuminen haavoittaa syvästi. Jos ihminen joutuu kokemaan olevansa niin huono, ettei kelpaa joukkoon, se voi jättää syvän arven, joka kivistää vielä pitkän ajan kuluttua.

Lapsuudessani ja nuoruudessani toimin aktiivisesti kristillisessä herätysliikejärjestössä, joka oli sukuni hengellinen koti. Paikkakuntani hengellisessä ilmapiirissä kuuluin kuitenkin järjestötaustani vuoksi vähemmistöön, ja joskus sain siitä kuulla. Kun yritin seurakunnassa mennä mukaan erään ryhmän toimintaan, minulle ivailtiin herätysliiketaustani vuoksi. Se haavoitti.

Kun samalla en kokenut koulussa kuuluvani oikein mihinkään joukkoon, siitä seurasi syviä ulkopuolisuuden ja erillisyyden tunteita. Oma erilaisuuden ja kuulumattomuuden tunne kulminoitui liikuntatunneilla. Olin huono erityisesti joukkuepeleissä. Pahaksi onneksi lapsuuden kotipaikkakunta oli eteläpohjalainen pesäpallopitäjä. Liikuntatuntien monet pesisottelut olivat minulle yhtä tuskaa. Huutojaossa jäin viimeiseksi. Pesishirmut koulutoverit joutuivat pettyneinä ottamaan joukkueeseensa minut. Takakentällä palloa karkuun juostessani toivoinkin, että voisin vain kadota.

Aikuisiällä aloin kokea kutsua pappeuteen. Kristillisessä järjestössä, jossa olin tiiviisti mukana, oli kuitenkin yhä tiukkeneva linja suhteessa naispappeuden hyväksymiseen. Tästä seurasi minulle iso kriisi. Otinkin etäisyyttä koko lapsuuttani ja nuoruuttani voimakkaasti määrittäneeseen järjestöön, vaikka olin saanut toki yhteisöltä myös valtavasti hyviä asioita.

Ihmisten tehtävä ei ole määritellä toisten ihmisten uskoa ja taivaskelpoisuutta.

Alkoi pitkä prosessi, jossa kyselin, kuka olen ja mihin kuulun. Tutustuin moniin eri tavoin uskoa hahmottaviin ihmisiin. Huomasin, että eri seurakunnissa ja liikkeissä on kaikissa omat hyvät ja huonot puolensa, mutta ystäviä voi löytää kaikkialta. Aloinkin ajatella, että kuulun aina sinne, missä ihmiset ottavat uuden ihmisen lämpimästi vastaan.

Omien ulkokehälle joutumisen kokemusteni takia minun on kuitenkin helppo ymmärtää, miten haavoittavalta tuntuu jäädä yhteisön ulkopuolelle vaikkapa ihonvärinsä, seksuaalisen suuntautumisensa, varallisuustasonsa, sukupuolensa, vammansa, ulkonäkönsä tai riippuvuutensa vuoksi.

Erityisen vahingollista ulos sulkeminen on silloin, kun hengelliseen yhteisöön tulevan etsijän annetaan ymmärtää, että hän ei jonkin ominaisuutensa vuoksi kelpaa kyseiseen porukkaan. Ihmiselle voi tulla tästä sellainen harhakäsitys, että varmaan hän ei kelpaa myöskään Jumalalle. Joskus saatetaan jopa suoraan sanoa ihmiselle, että hän ei ole tuollaisena oikeutettu pelastukseen.

Ihmisten tehtävä ei ole määritellä toisten ihmisten uskoa ja taivaskelpoisuutta. Olemme kaikki samalla viivalla, syntisiä mutta Jumalan armahtamia. Kristuksen rakkaus ei ole luonteeltaan ulkopuolelle jättävää ja erottelevaa, vaan sisäänsä sulkevaa ja kutsuvaa. Jumalan armo ei kuulu pelkästään tietynlaisille, vaan on tarjolla aivan jokaiselle, joka etsii Jumalaa.

Seurakunnan ei pidä olla tuomitseva yhteisö, jossa määritellään, kuka meistä on taivaskelpoinen ja kuka ei, vaan syntisten sairaala, jossa ristin mies Jeesus kumartuu syleilemään jokaista kolhiintunuttakin etsijää. Rakkaudellinen yhteisö on kaikenlaisia kutsuva, hylättyjen ja kodittomien koti, halveksittujen turvapaikka ja avoin syli jokaiselle.

Kirjoittaja on yhteisöllisyydestä haaveileva pappi, joka tykkää leikkiä sanoilla.