Pelastusliivejä kreikkalaisen Lesboksen saaren rannalla. Anna Aution kuva kirjasta Hukkuneet.
”Vainajilla ei ole nimeä, eikä ole ketään, jolle heidän kuolemastaan voisi ilmoittaa” – Välimereen hukkuneet vainajat päätyvät nimettömään hautaan
Toimittaja Taina Tervonen haastatteli kirjaansa ihmisiä, joiden työnä on käsitellä Välimeren haaksirikkojen uhreja. Heidän päällimmäinen tunteensa on voimattomuus.
Kun on nähnyt ruumiin rannalla, sitä ei unohda. Oikeastaan mitä vanhemmaksi tulee, sitä paremmin sellaisen muistaa. Näin kertoi toimittaja Taina Tervoselle viisikymppinen espanjalaisnainen, joka kunnallisvaltuutettuna vastasi kotikaupunkinsa hautausmaiden kunnossapidosta. Muistikuva tuntemattomasta hukkuneesta sai naisen lisäämään hautausmaalle nimettömiä hautoja haaksirikkojen uhreille.
Neljä vuotta sitten, 18.4.2015, Libyasta lähtenyt huonokuntoinen, ääriään myöten täyteen ihmisiä tungettu kalastusalus upposi Välimereen. Tämänhetkisen arvion mukaan aluksessa oli yli tuhat matkustajaa. Vain 28 heistä pelastui. Haaksirikot Välimerellä eivät ole mitään uutta, sillä Välimerestä on parinkymmenen viime vuoden aikana tullut maailman suurin joukkohauta, jossa lepää noin 30 000 vainajaa. Nyt uhreja vain oli yhdellä kertaa poikkeuksellisen paljon.
Euroopassa ei ole yhtenäistä käytäntöä uhrien tunnistamiseksi, ja yksittäisten maiden resurssit siihen ovat riittämättömät.
Vuosi onnettomuuden jälkeen aluksen hylky nostettiin merestä ja Italian viranomaiset aloittivat liki mahdottomalta tuntuvan uurastuksen selvittääkseen hylystä löytyneiden vainajien henkilöllisyyden. Tunnistamistyö on vieläkin kesken. Uhrien arvellaan olleen lähtöisin 15–20 eri maasta Afrikasta, Aasiasta ja Lähi-Idästä. Heidän omaistensa jäljittämistä johtaa nyt Punaisen ristin kansainvälinen komitea.
Huhtikuun 2015 haaksirikko on poikkeuksellinen myös siksi, että uhrien tunnistamiseksi ja heidän omaistensa löytämiseksi on tehty niin järjestelmällistä työtä. Monet Välimerestä nostetut tai sen rannoille huuhtoutuneet vainajat päätyvät ruumiinavauksen jälkeen nimettömään hautaan. Euroopassa ei ole yhtenäistä käytäntöä uhrien tunnistamiseksi, ja yksittäisten maiden resurssit siihen ovat riittämättömät.
Ei ketään, jolle kuolemasta voisi ilmoittaa
Jo ennen huhtikuun 2015 suuronnettomuutta Taina Tervonen oli kirjoittanut useampia uutisia Välimeren haaksirikoista ja niiden uhreista. Hän oli alkanut miettiä, keitä nämä hukkuneet olivat ja miksi heillä ei koskaan ollut nimiä. Vuonna 2016 Tervonen kirjoitti aiheesta jutun Image-lehteen. Sen jälkeen hän ja valokuvaaja Anna Autio päättivät jatkaa aiheen parissa ja tehdä kirjan.
Tervonen haastatteli Italiassa, Kreikassa ja Espanjassa ihmisiä, jotka työnsä tai esimerkiksi asuinpaikkansa vuoksi ovat joutuneet tekemisiin Välimereen hukkuneiden kanssa. Juuri ilmestyneessä Hukkuneet-kirjassa (S&S) oman tarinansa kertovat muun muassa ruumiita haaksirikkoutuneesta aluksesta siirtänyt palomies, hukkuneita kuljettava ja hautaava hautausurakoitsija ja vainajien henkilöllisyyttä selvittelevä oikeuslääkäri.
Rannalle jääneitä hylkyjä Sisiliassa. Anna Aution kuva kirjasta Hukkuneet.
– Halusin tietää, mitä näiden ihmisten työ konkreettisesti on, millaisissa tilanteissa he joutuvat kasvotusten kuoleman kanssa, mitä he siitä ajattelevat ja millaisia jälkiä siitä jää. Vaikka esimerkiksi oikeuslääkärit ovat päivittäin tekemisissä kuolleiden kanssa, näissä tapauksissa on heillekin jotain erityistä. Vainajilla ei ole nimeä, eikä ole ketään, jolle heidän kuolemastaan voisi ilmoittaa, Tervonen kertoo.
Hautausmaiden työntekijät kertoivat Tervoselle, miten he joutuvat työnsä puolesta saattoväen rooliin, kun omaisia ei ole tiedossa. He saattoivat murehtia sitä, ettei heillä läheskään aina ei ollut tietoa vainajien uskonnosta eikä siksikään mahdollisuutta haudata vainajia uskonnon edellyttämällä tavalla.
– Monella haastatellulla oli myös vahva näkemys siitä, että nämä kuolemat olisi voitu välttää, että ne olivat turhia. Siihen liittyvä voimattomuuden tunne tuli vahvasti esiin. Erityisen raskasta heille oli kohdata lapsiuhreja, Tervonen kertoo.
Kyse on ihmisyydestä ja kunnioituksesta
Välimeren ihmissalakuljetus uhreineen on yksi juonne Euroopan pakolaiskriisissä, mutta Tervonen sanoo, ettei hänen kirjassaan ole oikeastaan kyse maahanmuutosta tai pakolaisuudesta. Maahanmuutto on Euroopassa niin poliittisesti latautunut aihe, ettei Tervonen edes kysynyt siitä keneltäkään haastateltavistaan.
– Ajattelen, että tässä on kyse ihmisyydestä ja siitä, millä tavalla kuolema kohdataan. Ja siitä, miksi kuolleiden tunnistaminen on tärkeää ja miksi heitä kohtaan tulisi osoittaa kunnioitusta. Uskon, että jos toista ihmistä pystyy katsomaan ihmisenä, maahanmuuttokysymyksistä tulee aika toisarvoisia, Tervonen sanoo.
Rajat kiinni -keskustelu on minusta huuhaata, koska rajat ovat auki tietyille passeille ja kiinni toisille.
Hän lisää, että on toimittajan työssä jo aiemmin pyrkinyt välttämään sellaisia sanoja kuin turvapaikanhakija, pakolainen, siirtolainen ja maahanmuuttaja.
– Puhun sen sijaan ihmisistä, miehistä, naisista, matkalaisista, Välimeren ylittäjistä tai vaikka laittomasti rajan ylittävistä ihmisistä.
Ranskassa asuva Tervonen huomauttaa itse olevansa siirtolainen ja maahanmuuttaja, mutta koska hän on valkoihoinen, kukaan ei kutsu häntä sellaiseksi.
– Meille suomalaisille on itsestään selvää käydä lomalla ulkomailla tai muuttaa muualle opiskelemaan tai töihin. Rajat kiinni -keskustelu on minusta huuhaata, koska rajat ovat auki tietyille passeille ja kiinni toisille. On ihmisiä, jotka eivät pysty ylittämään rajoja muuten kuin laittomasti, Tervonen sanoo.
Lähtijät ottavat tietoisen riskin
Juttumatkoillaan Taina Tervonen on tavannut ihmisiä, jotka ovat selvinneet Välimeren ylityksestä hengissä, mutta nähneet toisten kuolevan.
– Oikeastaan kaikki, jotka ovat tulleet Välimeren yli niissä pienissä paateissa, ovat matkallaan jollakin tavalla kohdanneet kuoleman – heidän matkakumppaneitaan on jossain vaiheessa kuollut, he ovat nähneet ruumiita tai olleet itse hengenvaarassa. Ei kukaan siitä mielellään puhu, enkä ole halunnut kysellä siitä. Ne ovat hirvittävän vaikeita kokemuksia ja saattavat aiheuttaa suurta syyllisyyttä siitä, että itse on hengissä.
Hautausmaa Cataniassa Sisiliassa. Anna Aution kuva kirjasta Hukkuneet.
Salakuljettajien avulla Eurooppaan pyrkivät ihmiset ovat Tervosen mukaan tietoisia matkan vaaroista, mutta he ovat silti päättäneet yrittää.
– Meidän on vaikea käsittää sitä, koska meidän ei koskaan tarvitse laittaa henkeämme pantiksi minkään asian vuoksi. He taas ajattelevat, että se mikä määränpäässä odottaa, voi olla riskinoton arvoista, Tervonen sanoo.
– Pelkkä mahdollisuus johonkin parempaan riittää. Esimerkiksi Senegalissa ihmiset elävät huonoimpina vuosina niin äärimmäisessä köyhyydessä, että jos Eurooppaan päässyt pystyy lähettämään kotiin 50 euroa kuukaudessa, hän elättää sillä koko perheen.
Salakuljetus on tuottoisa bisnes
Ihmissalakuljettajat tekevät Välimerellä valtavaa bisnestä, koska laillisia väyliä tulla Eurooppaan ei ole.
– Miten voitaisiin järjestää asiat niin, että kaikkien ei tarvitsisi turvautua salakuljettajiin? Jos viisumin saaminen tehtäisiin helpommaksi, seurauksena tuskin olisi se, että Eurooppaan rynnisi puolet Afrikan ihmisistä. Monilla lähtijöillä on ajatus, että he ovat jonkin aikaa muualla töissä ja palaavat sen jälkeen kotiin. Niinhän me monet eurooppalaisetkin teemme, Tervonen sanoo.
– Nykyisin turvapaikkajärjestelmä on monelle ainoa tapa jäädä laillisesti maahan – sitten kun sinne on ensin laittomasti päässyt. Mielestäni olisi kaikkien kannalta helpompaa, jos sen luvan voisi hakea laillisesti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Tämä kolahti: Malala Yousafzain kirja muistuttaa siitä, millaisia ihmisiä pakolaistilastojen takana on
Hyvä elämäMalala Yousafzaita ammuttiin 15-vuotiaana, koska hän puolusti tyttöjen oikeutta koulunkäyntiin. Nyt Yousafzai antaa äänen muille kauheuksia paenneille tytöille ja naisille.
