Venho: Elämä on improvisointia, huomasin rituaalien täyttämässä kirkkotilassa
Improvisoinnin ytimessä on jotain syvästi inhimillistä. Ei voi tietää, mitä eteen tulee.
Kesäkuinen sunnuntai-ilta. Istun Lauttasaaren kirkossa ja kuuntelen, miten Juhani Räisänen improvisoi musiikkia. Hän seisoo alttarin vieressä ja laulaa ikään kuin samaan aikaan kuulostellen, kuin poimien sävelkulkuja ilmasta. Välillä hän kävelee flyygelin luo ja tunnustelee, mitä musiikkia sen uumenista on tulossa ilmoille, sitten tarttuu poikkihuiluun ja puhaltaa.
Soittimet soivat kiintoisasti, mutta ihmisääni on merkillisin. Tumma miesääni on syvä ja laaja, se liikkuu ja kurkottuu kohti kirkkotilassa.
Välistä kuvittelen kuulevani tuttuja sävelkulkuja, sanoja tai sanan puolikkaita: dona nobis. Saavu, saavu. Mitään tiettyä melodiaa ei ole, on vapauden ja arvaamattomuuden tila. Vaivun meditatiiviseen oloon: näen kirkon katon, lamput, alttaritaulun tilalla olevan puuristin, isoista ikkunoista virtaavan kesäillan valon ja vehreyden. Olen harjoittanut meditaatiota sen verran, että tunnistan sen tuoman tietoisuuden tilan – rationaalinen, järjestävä mieli hellittää otettaan ja tekee toiselle tiedolle tilaa.
Tuntui ihmeeltä, että kommuunikämppäni cd-soittimesta kulki silta 1100-luvulla eläneeseen mystikkonaiseen.
Mitään muuta Räisänen ei laulun lisäksi konsertissa sano, vapaan äänen tilaa ei rikota. Mutta improvisaatio ei synny tyhjästä, se tukeutuu siihen, mitä on sävelletty. Lienee samoin kuin kirjoittamisen tai piirtämisen kanssa: pitää tuntea perinne, jotta voi irrotella? Konsertin esittelyssä Räisänen kertoo saaneensa sytykettä muun muassa Hildegard Bingeniläisen musiikista, joka on ollut Suomessakin suosittua. Löysin itsekin Hildegardin 1990-luvulla, kun hänen kirkkolaulunsa olivat levymyyntilistojen kärjessä. Monofoninen musiikki rauhoitti opiskellessa. Tuntui ihmeeltä, että kommuunikämppäni cd-soittimesta kulki silta 1100-luvulla eläneeseen mystikkonaiseen, joka oli paitsi säveltäjä, myös kirjailija ja benediktiiniläisluostarin abbedissa.
Joku kuulijoista poistuu kesken Räisäsen improkonsertin. Kuvittelen heti, että hän on turhautunut oudon ennustamattomuuden keskellä. Ehkä hän sitten menee bussipysäkille, ehkä bussivuoro on jäänyt välistä. Ehkä hän päättääkin kävellä kotiin, ja törmää tuttavaan, jota ei ole nähnyt vuosikausiin. Ja mitä siitä seuraa.
Niinpä, elämä on improvisoitua, ajattelen. Improvisoinnin ytimessä on siis jotain syvästi inhimillistä. Asiat eivät useinkaan suju suunnitellusti. Ei voi tietää, mitä eteen tulee. Harva se päivä tulee toimittua tai ajateltua vastoin parempaa tietoa. Siksikin tuntuu kivalta, että juuri kirkon tilaan, rituaalien tyyssijaan, tuodaan improvisoitu laulu.
Kirjoittaja on kirjailija, joka kirjoittaa lapsille ja aikuisille, runoa ja proosaa.
Jaa tämä artikkeli:
