Venho: Jalkapallon, seksin ja uskonnon syvin olemus on sanojen ulottumattomissa

Venho: Jalkapallon, seksin ja uskonnon syvin olemus on sanojen ulottumattomissa

“Pallo jaloissaan ja isänmaan värit rinnassaan pelaaja lähtee hakemaan kunniaa kaukaisilta taistelukentiltä. Jos sotilas palaa lyötynä, hän on langennut enkeli.”

Oletko käynyt katsomassa jalkapallomatsia isolla stadionilla? Hämärä sakenee, valot syttyvät. Yleisöstä humahtaa pauhu kohti taivaita, kun ratkaiseva maali viime minuuteilla laukaistaan. Pelaajat syöksyvät toistensa syliin, katsomo tempautuu seisomaan kädet ilmassa, huuto on valtava: kollektiivinen riemu ja raivo niin sakea, että se ravitsee pitkäksi aikaa. Telkkarin äärellä kisoja katsovakin on osa yhteistä joukkoa ja ääntä, ainakin vähän.

Myös kaksitoista vuotta sitten oli jalkapallon MM-kisat, kun pojat olivat pieniä. Oltiin mökillä, kesäilta, suurin osa porukasta jo vetäytynyt saunan jälkeen punkkaansa nukkumaan. Mies istui television ääressä, Saksa – Costa Rica -matsi oli alkamassa. Esikoinen hiippaili sängystä sohvalle isän viereen. Jo viiden minuutin peliajan jälkeen Philipp Lahm laukaisi pallon maaliin – pelaajat juoksivat, yleisö ja selostaja huusivat – samoin tuuletettiin mökissä, pienessä saaressa Suomenlahdella.
Voin vain kuvitella, mitä nelivuotiaan mielessä tapahtui. Väkevä herätys! Koko loppukesä jäljiteltiin Lahmia, elettiin suurta draamaa, hinguttiin pelaamaan. Elokuussa soitin jalkapalloseuraan: hei, pääsisikö nappulajengiin?
– No, tulkaa huomenna.

Varsinkin Latinalaisessa Amerikassa jalkapallon ja pelaajien palvonta lähenee uskonnollista liikettä.

Uskontotieteilijä Teemu Taira on tarkastellut futista uskonnonkaltaisena ilmiönä. Paljon löytyy samankaltaisuuksia Maradonan kirkosta fanien omiin hautausmaihin. Varsinkin Latinalaisessa Amerikassa jalkapallon ja pelaajien palvonta lähenee uskonnollista liikettä. Myös Vesa Vares kertoo tuoreessa kirjassa Pallon herruus, että eteläamerikkalaisilla joukkueilla on usein stadionien lähellä omat kappelit, Vasco da Gaman stadionin yhteydessä jopa kirkko. Rukoukset ja ristinmerkit kuuluvat pelien yhteyteen ja pyhimyksiltä pyydetään apua.
On kyse osittain, mutta vain osittain, huumorista, kun Maradonan kirkossa vihitään pareja avioliittoon itsensä Diegon eli “Jumalan käden” nimessä. Naisten maajoukkueissa naiset sentään ravistelevat sekä futiksen että herran pelon patriarkaalisia rakenteita jopa yltiömaskuliinisessa lattarikulttuurissa.
Eduardo Galeanon Jalkapallo valossa ja varjossa on hienoimpia lukemiani kirjoja jalkapallon historiasta. Galeano näkee, että jalkapallo on politiikkaa, uskontoa ja elämää, eikä vailla likaisia puolia. “Jalkapallo ylentää jumaluutensa ja asettaa ne alttiiksi uskovien kostolle. Pallo jaloissaan ja isänmaan värit rinnassaan pelaaja lähtee hakemaan kunniaa kaukaisilta taistelukentiltä. Jos sotilas palaa lyötynä, hän on langennut enkeli.”
Maailmantähdet ja MM-kisat ovat oma juttunsa. Mutta Hesa-Cupissa tai arki-illan lähiökentällä on kyse samoista asioista: tuhansista hikoilluista tunneista, porukan välille rakentuvista kuvioista, jotka ovat enemmän kuin osiensa summa, molarin yksinäisyydestä. Suurista tunteista, joille arjessa on kehnosti tilaa. Rituaaleista, joista tulee pyhiä, koska ne ovat irti maallisesta. Ja pyhän toimituksen kuvaamiseen ei tahdo löytää sanoja. Yhtä lailla seksin, jalkapallon kuin uskonnonkin syvin olemus on sanojen ulottumattomissa.

Elossa oleminen, tämä kohta tässä, pyhä nyt-hetki.

Kun se saaren mökissä jalkapalloherätyksen saanut esikoiseni on tänä vuonna lähdössä Saksaan futisunelmansa perässä, en pysty kirjoittamaan siihen liittyvistä tunteista. Voin vain mennä kentän laidalle, katsoa sitä mikä liikkuu. Voin keskittyä: pallo, jalat. Elossa oleminen, tämä kohta tässä, pyhä nyt-hetki.

Kirjoittaja on kirjailija, joka kirjoittaa lapsille ja aikuisille, runoa ja proosaa.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi