Kirkko ja kaupungin uusi kolumnisti Johanna Venho on ikuinen etsijä
Johanna Venho nauttii kotikulmillaan Espoossa erityisesti meren läheisyydestä.

Johanna Venho nauttii kotikulmillaan Espoossa erityisesti meren läheisyydestä.

Kirkko ja kaupungin uusi kolumnisti Johanna Venho on ikuinen etsijä

Espoolainen runoilija ja kirjailija aikoo kirjoittaa kokemuksistaan kirkon ja hengellisyyden maailmassa.

Johanna Venho kertoo olleensa koko ikänsä etsijä ja ulkopuolinen tarkkailija. Venho on etsinyt eri suunnilta yhteisöä, johon kuulua, mutta hän on aina lähtenyt ryhmästä siinä vaiheessa, kun on aistinut siinä liian ahdistavalta tuntuvaa ”me ja muut” -henkeä.

Tämä liittyy Venhon mukaan paljolti siihen, että hän oli jo 13-vuotiaana ehtinyt asua kuudessa paikassa, kotimaassa ja ulkomailla. Hän ei ollut juurtunut minnekään eikä saanut pysyviä kavereita. Ryhmään kuuluminen tuntui vaikealta, sillä hän tiesi paremmin, millaista oli jäädä ulkopuolelle.

– Olin teini-ikäinen muutettuamme takaisin Espooseen, jossa olin syntynyt. En osaa ajatella, että olisin Espoosta kotoisin, vaikka pidän kaupungin luonnosta ja meren läheisyydestä. Nuoruuden irtiottojen jälkeen olen silti asettunut asumaan perheeni kanssa Pohjois-Tapiolaan, lähelle vanhempiani ja veljeni perhettä.

Venhon nuoruus Espoossa ei ollut auvoinen: hänen murrosikänsä oli vaikea ja hän kärsi syömishäiriöstä. Noihin aikoihin hän kuitenkin löysi kanavan pahan olon sanoittamiseen.

– Ryhdyin kirjoittamaan runoja. Osittain se alkoi tarpeestani jäsentää kokemaani toiseutta. Runojen kautta pystyin purkamaan tunteitani ja ajatuksiani ja kommunikoimaan muun maailman kanssa.

Taide vei uuteen maailmaan

Lukion jälkeen Johanna Venho sai ekoherätyksen ja lähti opiskelemaan biologiaa Jyväskylän yliopistoon.

– Olin tuolloin ympäristöasioissa äärimmäisen tiukka, ja se näkyi elämäntyylissäni. Parin vuoden jälkeen kuitenkin tajusin, ettei minusta ole luonnontieteilijäksi.

Venho alkoi opiskella yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa. Samalla omaan kirjoittamiseen tuli vakavampi ote.

– Oivalsin, etteivät oikeassa oleminen ja yhden opin julistaminen sovi yhteen kaunokirjallisuuden kanssa. Äärielämä varmoine mielipiteineen oli mahdotonta, jos halusi kirjoittaa rehellisesti.

Lähikirkossa minua kiehtoo pienuus ja kotoisuus. Se tarjoaa paikan, johon kaikenlaiset ihmiset voivat tulla.

Taide vei Venhon uuteen maailmaan. Tähän mennessä hän on julkaissut viisi runokirjaa, kolme romaania ja useita lastenkirjoja.

Venho kertoo hahmottaneensa töissään elämän eri vaiheita. Vuonna 1998 julkaistu esikois­runokokoelma Postia Saturnukseen on nuoren naisen kasvukertomus. Myöhemmissä runoteoksissaan Venho käsittelee muun muassa äidiksi tulemista ja ammentaa voimaa kansanrunouden esiäideistä.

– Äitiys on ollut hurja ja upea matka. Alussa en todellakaan tajunnut, miten erilainen lapsen jokainen ikävaihe voi olla. Nyt, kun lapset ovat teini-iässä, on osattava pikkuhiljaa päästää irti ja annettava heille tilaa, sanoo 16- ja 14-vuotiaiden poikien ja 11-vuotiaan tytön äiti.

Keski-iässä alkaa miettiä hengellisiä asioita

Nyt elämässä on taas uusi vaihe. Johanna Venho rimpuili pitkään sitä tosiseikkaa vastaan, että on keski-ikäinen. Vähitellen hän on oppinut hyväksymään asian. Hän siteeraa runoilija Eeva Kilpeä, joka on kirjoittanut, että keski-ikä on kuin tulisi pitkältä matkalta kotiin.

– Loppujen lopuksi tämä ikä on merkinnyt mielenrauhaa, parempaa itsetuntemusta ja itsensä hyväksymistä virheineen.

– Nuorempana olin itsekriittinen ja tunsin häpeää monista asioista. Nyt itsekriittisyys on vähentynyt ja olen alkanut nähdä kaiken suhteellisuuden. Olemme täällä vain lyhyen hetken, joten ei kannata olla niin ankara itselleen.

Venhon mukaan nykyinen elämänvaihe heijastuu myös työhön. Hän haluaa nyt keskittyä proosan kirjoittamiseen.

Keski-ikä on merkinnyt Venholle samalla eräänlaista sisäänpäin kääntymistä: hän on alkanut miettiä entistä enemmän hengellisiä asioita. Hän on aina kuulunut kirkkoon, mutta pysynyt siitä etäällä.

– Vanhempani eivät ole erityisen uskonnollisia, mutta isän puolen suvussa uskonto on ollut mukana luontevana osana. Minusta on ollut ihanaa, kun suvun tapaamisissa joku on lopuksi virittänyt körttivirren tai vaari on ehdottanut Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan -virttä. Se on ikään kuin nostanut koko tilaisuuden maallisen tylsyyden ja pikkumaisuuden yläpuolelle, tehnyt siitä kauniin.

Rippikoulun Venho kävi mielellään, mutta sielläkin hänen oli vaikea liittyä ryhmään. Myöhemmin hänellä oli vaihe, jolloin hän ihaili ortodoksisuutta, siihen liittyvää eksotiikkaa ja mystiikkaa.

– Kyllä minulle on ollut selvää jo pienestä pi­täen, että on olemassa myös jokin hengellinen todellisuus. Nyt on kiinnostavaa pohtia, mistä siinä on kyse.

Kolumnistina tavallaan löytöretkellä

Tulevissa kolumneissaan Johanna Venho haluaa kertoa etsinnästään ja kokemuksistaan kirkon ja hengellisyyden maailmassa.

– Koen tämän eräänlaisena löytöretkenä. On jännittävää nähdä, millainen matka tästä tulee.

– Minulle tuttua ja läheistä on kysyvä ja epäilevä asenne. En voisi kuvitella olevani mukana uskonyhteisössä, jossa tiedetään tarkasti, mikä on oikein ja mikä väärin. Se tuntuisi ajattelunvapauden rajoittamiselta.

Venho aikoo poimia kolumneihinsa häntä hengellisissä tilaisuuksissa kiinnostavia asioita. Hän käy nykyään silloin tällöin jumalanpalveluksissa. Tuolloin hän valitsee yleensä lähikirkon, eli Tapiolan tai Leppävaaran kirkon. Jälkimmäistä Venhon Leppävaarassa asunut isoisä oli rakennuttamassa, ja kirkko tuli hänelle tutuksi jo lapsena.

– Lähikirkossa minua kiehtoo pienuus ja kotoisuus. Se sijaitsee keskellä asuinaluetta ja ihmisten toimintaa. Koen, että kirkko tarjoaa alueella paikan, johon kaikenlaiset ihmiset voivat tulla.

Viime aikoina Venho on alkanut ulottaa tutkimusretkiään lähikirkkoaan pidemmälle. Hän on osallistunut hiljaisuuden retriittiin ja Tuomasmessuun ja käynyt laulamassa virsiä.

– Taide on ollut pitkään minun tapani tutkia asioita ja selvittää, mistä elämässä on kyse. Olen kuitenkin kaivannut jotain muutakin, näkymätöntä ulottuvuutta tai voimaa.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi