Hän on siellä jossakin ja tallella – leskeksi jäänyt Päivi Kanerva-Hynninen ja 200 vainajaa hautaan siunannut pappi Marja Heltelä puhuvat kuolemasta
Päivi Kanerva-Hynninen menetti miehensä Ilpon puolitoista vuotta sitten.

Päivi Kanerva-Hynninen menetti miehensä Ilpon puolitoista vuotta sitten.

Hän on siellä jossakin ja tallella – leskeksi jäänyt Päivi Kanerva-Hynninen ja 200 vainajaa hautaan siunannut pappi Marja Heltelä puhuvat kuolemasta

Päivi Kanerva-Hynninen ei pelkää kuolemaa, koska tietää, että puoliso odottaa siellä. Marja Heltelä ajattelee niin, että Jumalan valtakuntaan siirtyneet ovat tässä ja lähellä.

Ilpo Hynnisen hautakivessä Vantaan Ruskeasannan hautausmaalla on lentokoneen kuva. Se sopii miehelle, jonka työpaikka oli läheisellä lentokentällä ja joka myös harrasti ilmailua. Hänen kuolemastaan on juuri kulunut puolitoista vuotta. Leski, Päivi Kanerva-Hynninen, kävi aluksi haudalla joka päivä, sillä kotoa on sinne matkaa vain puolisen kilometriä. Nyt hän on käynyt laittamassa haudalle kanervia, useampaa väriä.

Päivi Kanerva-Hynninen muistaa aina sen päivän viime vuoden huhtikuussa. Hän oli ostoksilla etsimässä hääpäivälahjaa miehelleen, sillä heidän 20-vuotishääpäivänsä olisi parin päivän päästä.

– Kun tuli illalla tyttäreni kanssa kotiin, en nähnyt Ilpon pyörää, ja silloin jo tajusin, että jotain kauheaa on tapahtunut. Meillä oli sellaiset välit, että tiesimme aina, missä toinen on. Pian sitten sairaalasta soitettiin, Kanerva-Hynninen kertoo.

Ilpo Hynninen oli saanut aivoverenvuodon pyöräillessään töistä kotiin. Hänet oli saatu elvytettyä tapahtumapaikalla ja vietäisiin leikattavaksi. Sairaalassa omaisille kerrottiin, että hän olikin siirrettäessä saanut massiivisen toisen aivoverenvuodon.

”Ilpo todetaan tämän aamupäivän aikana aivokuolleeksi ja tulee menehtymään.” Niin sanoi sairaanhoitaja, kun Päivi Kanerva-Hynninen soitti seuraavana aamuna sairaalaan tiedustellakseen tilannetta.

– Ajattelin, että ehtisimme äkkiä paikalle – niin kuin elokuvissa. Mutta kun menimme sinne, Ilpo oli jo julistettu kuolleeksi. Silti hän hengitti. Hän oli hengityskoneessa, koska olimme edellisenä iltana luvanneet hänen elimensä luovutukseen. Ajattelimme, että tarkkana miehenä hän ei olisi halunnut elintensä joutuvan hukkaan, Kanerva-Hynninen kertoo.

– En ollut ikinä osannut pelätä, että Ilpolle kävisi niin. Hän oli terve, pyöräili töihin joka päivä, söi terveellisesti, ei tupakoinut ja käytti alkoholia kohtuullisesti. Ajattelin aina, että minä kuolen meistä ensimmäisenä. Mutta tyttäremme sanoivat, että isä olisi halunnut lähteä juuri tuolla tavalla eikä maata missään toisten hoidettavana.

Viimeisen kerran Kanerva-Hynninen näki miehensä vielä ennen arkkuun laittoa. Tuntui siltä, että piti.

– Veimme hänelle mukaan suklaata, toffeeta, pehmoleluja ja kukkia. Se oli Ilpon 57-vuotissyntymäpäivä.

Joulua ei kestänyt ajatellakaan

Toisin kuin monet muut surevat, Päivi Kanerva-Hynninen on nukkunut paljon. Uni on ollut hänelle pakopaikka, jossa surusta pääsee hetkeksi irti. Aamut ovat sitten sitäkin vaikeampia, ja ensimmäinen niistä oli kaikkein pahin.

– Olimme tuoneet sairaalasta Ilpon vaatteet. Haistelin niitä. Tuntui, etten selviä tästä, että elämässä ei ole enää mitään. Minulta meni kaikki – vaikka samaan aikaan tiesin, että onhan minulla edelleen ihanat tytöt. Ja kaikista hirveintä oli se, että tytöillä ei ollut enää isää, Kanerva-Hynninen kertoo.

Minä en pelkää kuolemaa, koska tiedän, että Ilpo odottaa siellä. Sitten joskus jatkamme yhdessä. Ei ole mitään hätää.

- Päivi Kanerva-Hynninen

Miehensä kuolemaa seuranneesta kesästä hän ei muista juuri mitään. Lomamatkalla Riiassa oli ensimmäinen kokonainen päivä itkemättä. Mutta suru odotti taas kotona. Joulua kotona Kanerva-Hynninen tyttärineen ei kestänyt ajatellakaan. Sitä oli vietetty aina saman kaavan mukaan: Ilpo-isä oli hakenut kuusen kotimetsästään Joroisista ja suunnitellut jouluruuat. Ilman häntä ei tulisi jouluakaan.

– Lähdimme jouluksi Madeiralle. Siellä jotenkin helpotti, ja huomasin, että surussa oli alkanut uusi vaihe. Mutta onhan se vieläkin semmoista aaltoliikettä. Välillä mietin, että onko tässä elämässä enää mitään. Saatan elää vielä 25 vuottakin. Yksinkö minä sitten vain olen? Kanerva-Hynninen sanoo.

Sitten hän lisää, että välillä tulee hyviäkin hetkiä. On keskusteluja ystävien kanssa, hyvä kirja kesken tai sauna lämpiämässä. Ne estävät uppoutumasta liian syvälle suruun. Hän odottaa, että joskus tulisi aika, jolloin päällimmäinen tunne ei enää olisi suru vaan kiitollisuus yhdessä eletyistä vuosista.

Äidin ja tyttärien yhteinen suru

Vuoden verran Ilpon takki oli tuolin karmilla, eikä sille tuolille saanut istua kukaan. Tänä kesänä, kun kotona tehtiin keittiöremonttia, Päivi Kanerva-Hynninen lopulta siirsi takin pois.

– En ole kysynyt, miksi näin kävi, koska maailmassa tapahtuu joka hetki ihan kauheita asioita. Ei niitä voi laittaa järjestykseen. Suren sitä, että Ilpolta loppui kaikki. Että niin hyvällä ihmisellä oli sellainen kohtalo. Ilpo oli toivonut, että hän voisi jäädä vähän aikaisemmin eläkkeelle ja viettää aikaa maalla metsähommissa. Mutta niin ei käynyt.

Tyttäriensä kanssa Kanerva-Hynninen on puhunut paljon.

– Joka kerta, kun tytöt ovat käymässä, Ilpo on meidän puheissamme. Toivon, että se on auttanut myös heitä. Tämä on meidän kolmen suru, jota kukaan muu ei tunnu ymmärtävän. Ei minun ystävistäni kukaan ole kokenut samaa. Välillä ihmettelen itsekin, että tapahtuiko meille tämä kaikki.

"Ilpo on edelleen tässä vieressä"

Kun suru oli raskaimmillaan, Päivi Kanerva-Hynninen pyysi miestään tulemaan uniinsa. Niin kävi kahdesti. Toisessa unessa hän sanoi miehelleen: ”Huomenna kello 17.16 sinä sitten saat sen aivoverenvuodon. Ihan kauheata.” Mies vastasi: ”Niin on, ihan kauheata.”

– Jollain tasolla koen, että Ilpo on edelleen tässä vieressä. Henki tai sielu tai jokin. Kun kävelen hautausmaalle, tunnen, että menen sinne yhdessä Ilpon kanssa katsomaan kiveä, Kanerva-Hynninen kertoo.

– Kotona puhun aika paljon Ilpolle. Kunhan höpötän. Ilpo oli minua paljon introvertimpi – minua huvittaa se, että en saanut aina vastausta häneltä silloinkaan, kun hän oli elossa.

Ilpon siunanneelta papilta Kanerva-Hynninen kysyi, onko Ilpo nyt äitinsä ja isänsä kanssa. Nämä olivat kuolleet peräjälkeen vain muutamaa kuukautta ennen poikaansa.

– Uskon niin. Heillä on kaikki hyvin siellä. Ilpo on huolehtimassa ja antamassa voimaa, että me jaksamme tyttöjen kanssa elää eteenpäin. Minä en pelkää kuolemaa, koska tiedän, että Ilpo odottaa siellä. Sitten joskus jatkamme yhdessä. Ei ole mitään hätää.

Jokainen vainaja on päässyt perille

On iso valkoinen laiva, jota ohjaa kapteeni. Laiva kiertää merta, pysähtyy laitureihin ja ottaa ihmisiä kyytiin. Marja Heltelä muistaa vieläkin kertomuksen laivasta ja mieleensä nousseen kuvan hymyilevästä kapteenista, vaikka hän oli sen kuullessaan 13-vuotias. Tuolloin hän istui pallopelissä tapaturmaisesti kuolleen ystävänsä hautajaisissa ja kuunteli papin siunauspuhetta.

– Jo silloin ajattelin, että kun joku kuolee, hän on tallella. Niin ajattelen vieläkin. Jokainen vainaja on päässyt perille ja tallella, sanoo Heltelä, Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherra.

Siunauspuheita hän on papinuransa aikana ehtinyt pitää melkoisen määrän. Hän arvioi siunanneensa hautaan yli 200 vainajaa. Vanhin heistä on ollut yli satavuotias, nuorimmat vasta vauvoja.

– Ajattelen niin, että Jumala päättää meidän elämämme päivät ja on antanut meille elämäntehtävän. Kun se on täytetty, me kuolemme. Pienellä vauvallakin oli elämäntehtävä. Hän teki vanhemmistaan äidin ja isän ja opetti paljon, Heltelä sanoo.

– Meidän mielestämme elämä jää kesken, jos joku kuolee lapsena tai nuorena tai pienten lasten äitinä. Mutta Jumalan silmissä kaari on ehyt. Siinä on syntymä, elämän päivät ja kuolema.

Varsinkin ensimmäisinä vuosina papin työssä Heltelästä saattoi tuntua pahalta, jos vainaja oli hänen itsensä ikäinen nainen, jolta jäi lapsia, tai lapsi, joka oli saman ikäinen kuin hänen omansa. Se tuntui tulevan liian lähelle.

– Mutta kun pukee papin stolan päälle, se on kuin hevosen valjaat. Jumala on sanonut, että en anna sinulle suurempaa taakkaa kuin jaksat kantaa. Silloin mietin, että tämä on nyt Jumala sinun hommiasi ja minä olen tässä palvelemassa.

Joskus ääni saattaa väristä liikutuksesta, mutta sitä Heltelä ei pelkää. Sehän vain kertoo hänen olevan mukana saattoväen surussa.

– Minullahan siellä on helpoin osa. Kaikki muut ovat menettäneet läheisensä. Minä olen palvelutehtävässä ja autan heitä kantamaan heille rakkaan ihmisen Jumalan syliin. Omat tunteet ja projisoinnit omiin lapsiin tai itseen on osattava laittaa sillä hetkellä syrjään.

Pappina Marja Heltelä on usein saanut vastata ihmisten kysymyksiin kuolemanjälkeisestä elämästä.

Pappina Marja Heltelä on usein saanut vastata ihmisten kysymyksiin kuolemanjälkeisestä elämästä.

Taivas on lähellä

Marja Heltelä on puhunut perille pääsemisestä ja Jumalan sylistä, mutta mitä hän niillä tarkoittaa? Puhuuko hän siitä, mitä kristinuskossa perinteisesti sanotaan taivaaksi?

Ihan aluksi Heltelä pahoittelee, että suomen kielessä on vain yksi sana, taivas, kuvaamaan kahta eri asiaa. Englannissa esimerkiksi on sky, jolla viitataan konkreettiseen, nähtävissä olevaan taivaaseen, ja heaven, joka on Jumalan valtakunta.

– Koska meillä on vain se yksi taivas-sana, miellämme helposti, että Jumalan valtakunta on jossakin tuolla ylhäällä. Mutta Jumalan valtakunta leikkaa tästä läpi. Kaikki, jotka ovat siirtyneet Jumalan valtakuntaan, ovat tässä lähellä ja vierellä. Enkelit ovat tässä, Jumala on tässä. Taivas on meidän keskellämme. Me emme vain näe sitä taivasta, koska olemme fysiikan lakien alaisia, mutta joskus on hetkiä, jolloin voimme tunnistaa ja aavistaa sen.

Ajattelen niin, että Jumala päättää meidän elämämme päivät ja on antanut meille elämäntehtävän. Kun se on täytetty, me kuolemme.

- Marja Heltelä

Heltelä on tottunut siihen, että lähes aina omaiset kysyvät häneltä kuolemanjälkeisestä elämästä. Monet ovat kokeneet, että vainaja on edelleen lähellä ja jopa keskustelleetkin hänen kanssaan. Ne, jotka ovat olleet paikalla läheisensä kuollessa, kertovat nähneensä, kuinka sielu, se, joka teki hänestä persoonan, lähti pois. Jäljelle jäi enää ruumis, jota ihminen oli käyttänyt.

Kysymys iankaikkisesta elämästä on Heltelälle hankalampi vastattava kuin kysymys taivaasta.

– Kun mietin sitä, minun on vaikea keksiä mitään, mitä haluaisin tehdä iankaikkisesti. Siksi minun on ehkä turha miettiäkään sitä. Mutta ajatellaan vaikka näin, että Jumala on leipuri ja me olemme leipiä, jotka hän on tehnyt. Leivillä ei voi olla hajuakaan leipurin todellisuudesta. Puhumme Jumalasta niillä käsitteillä, joita meillä on, mutta Jumalan todellisuus on jotain muuta. Minä leipänä en voi kuvitellakaan iankaikkisuutta.

Jälleennäkemisen toivo

Tuomiokirkon sakastin ikkunalauta on täynnä kirjoja. Niiden joukosta Marja Heltelä löytää katekismuksen – ja katekismuksesta pitäisi löytyä sen, mitä kirkko virallisesti opettaa meille tapahtuvan kuolemamme jälkeen.

– Ruumiimme hajoaa, mutta sielu odottaa ylösnousemuksen päivää, jolloin elävät ja kuolleet kootaan Jumalan eteen tuomiolle. Kristukseen uskovalle kuolema on portti tulevaan elämään, Heltelä lukee katekismuksesta uskontunnustuksen selitystä.

– Ne, jotka luottavat Jumalaan, elävät iankaikkista elämää jo tässä ajassa. Maallisen elämän aikana ymmärrämme iankaikkisuuden vain vajavaisesti, hän jatkaa lukemistaan.

Ei sanaakaan helvetistä. Eikö siihen enää kirkossa uskotakaan?

– Minusta on edesvastuutonta, jos joku sanoo toisen joutuvan helvettiin. En menisi rajoittamaan Jumalan valtaa rakastaa, armahtaa ja antaa anteeksi, Heltelä tokaisee.

Kun Heltelä pitää siunauspuhetta, hänellä on tapana tehdä kaari. Aloittaa kasteesta, jolloin lapsen kasvoihin ja rintaan on piirretty risti Jumalan suojeluksen ja varjeluksen merkiksi. Kasteessa läheiset ovat lausuneet uskontunnustuksen, joka päättyy sanoihin ”ja iankaikkisen elämän”. Puheen lopussa Heltelä kertoo, että sama Jumalan suojeluksen ja varjeluksen merkki tehdään nyt hiekalla arkun kanteen, ja saattoväki lausuu uskontunnustuksen, joka päättyy sanoihin ”ja iankaikkisen elämän”.

Uskontunnustuksen sanoihin sisältyy Heltelän mukaan jälleennäkemisen toivo. Se sama, jonka hän kuulee keskustellessaan läheisensä menettäneiden kanssa ja arkulle kukkia laskevien jäähyväisissä.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi