Vaikka Sikke Sumari suhtautuu yleisellä tasolla kuolemaan realistisesti, äidin arkun näkeminen hautajaisissa järkytti häntä niin, että hän sai lievän sydäninfarktin.
Vasta äitinsä arkun äärellä Sikke Sumari ymmärsi täysin kuoleman lopullisuuden
Kokkisota-tv-ohjelmasta tuttu juontaja ja kokki ei käytä kuolemasta kiertoilmaisuja. Häntä kiehtoo elämän kierto kehdosta hautaan.
Viime huhtikuussa Sikke Sumari sai ulkomaille viestin äitinsä kuolemasta. Se ei tullut yllätyksenä, sillä Sumarin yli 90-vuotias äiti oli sairastanut pitkään Alzheimerin tautia. Sumaria kuitenkin suretti se, että äidin loppu tuli tyttären ollessa poissa kotimaasta.
– Ajattelin, että nytkö sen sitten piti tapahtua. Olin toki aistinut, että lähtö on lähellä, vaikka äiti ei koskaan itse puhunut aiheesta.
Äidin kuolema aiheutti tyttäressä tunteiden sekamelskan. Toisaalta tuli suuri suru, mutta toisaalta kuolema tuntui luonnolliselta, koska huonokuntoisen ihmisen elämä ei vaikuttanut enää elämisen arvoiselta. Tunteeseen sisältyi myös helpotusta, olihan seniorikodissa asuneesta äidistä ollut jatkuva huoli. Lisäksi oli ollut huono omatunto siitä, ettei ollut ehtinyt käydä tarpeeksi usein hänen luonaan.
– Äiti ei kyllä ikinä valittanut, sillä hän oli aina valinnut seuransa tarkasti ja viihtynyt hyvin yksinkin. Mutta tietysti hän oli iloinen, kun joku meistä tyttäristä tai lapsenlapsista kävi häntä katsomassa.
Suru on yhä läsnä. Erityisen vaikealta Sumarista on tuntunut se, ettei äidiltä voi enää kysyä mistään asioista.
Roolit vaihtuivat sairausaikana
Sikke Sumari oli äitinsä kanssa läheinen, vaikka he eivät pitäneetkään jatkuvasti yhteyttä. Aiemmin he esimerkiksi matkustelivat paljon yhdessä.
– Parasta aikaa oli se, kun äiti oli vielä vireänä työelämässä. Tutustuin silloin aikuisena paremmin hänen eri puoliinsa. Äiti jäi silti vähän arvoitukseksi, koska hän oli hyvin itsenäinen ihminen eikä juuri purkanut tuntojaan.
Äidin sairastuttua Alzheimerin tautiin heidän suhteensa sai uusia sävyjä. Roolit vaihtuivat, kun äidistä tuli hoivattava.
Tavallaan tein surutyötä jo sairauden aikana, koska menetin vähitellen sen äidin, jonka olin oppinut tuntemaan.
- Sikke Sumari
– Aloimme puhua yhä enemmän hänen lapsuudestaan, josta hän muisti asioita yllättävän hyvin. Näistä ja muista keskusteluista hän ei kuitenkaan muistanut jälkeenpäin mitään, mikä tuntui varsinkin alussa hämmentävältä.
– Tavallaan tein surutyötä jo sairauden aikana, koska menetin vähitellen sen äidin, jonka olin oppinut tuntemaan.
Äidin arkku järkytti
Surusta huolimatta Sikke Sumari koki olevansa sinut äitinsä kuoleman kanssa. Siksi hän oli yllättynyt, miten voimakkaan itkureaktion ja ahdistuksen hän sai nähdessään hautajaisissa äitinsä arkun.
– En tiedä, mitä tapahtui. Ehkä arkun näkeminen järkytti minua niin kovasti siksi, että vasta silloin ymmärsin täysin kuoleman lopullisuuden.
Muistotilaisuudessa Sumari oli ajatellut puhua hänen ja äidin yhteisestä elämänmatkasta. Ahdistus rinnassa ei kuitenkaan hellittänyt, ja lääkäriystävä passitti hänet sairaalaan. Sumari oli saanut lievän sydäninfarktin: häneltä löytyi pieni tukos sydämen verisuonessa, ja se hoidettiin lääkityksellä.
Hautajaisten jälkeen Sumari on käynyt silloin tällöin äidin haudalla. Hänestä se on hyvä paikka muistella rauhassa äitiä.
– Äitini muistoksi otin myös elämäni ensimmäisen tatuoinnin, joutsenen olkapäähän. Hän oli joutsenten ystävä ja kävi usein ruokkimassa niitä rannassa.
Äidin tavaroita oli jo hänen viimeisinä elinvuosinaan karsittu. Syksyn aikana sisarukset ovat käyneet yhdessä läpi jäljellä olevia esineitä ja niihin liittyviä muistoja.
Kirkot auki yölläkin
Läheisen ihmisen kuoleman Sikke Sumari oli kokenut jo isänsä kuoltua vuonna 2001. Sumari oli silloinkin ulkomailla. Saatuaan tiedon hän halusi mennä illalla kirkkoon rauhoittumaan, mutta yksikään paikkakunnan kirkoista ei ollut auki. Lopulta hän löysi läheisiltä kukkuloilta pienen kappelin, jossa hän sai kaipaamaansa lohdutusta.
– Minusta kirkkojen pitäisi olla kaikkialla auki kellon ympäri. Usein ihmisillä, jotka ovat vaikeassa tilanteessa, on tarve etsiä rauhaa ja lohtua erityisesti illalla ja yöllä.
Olen miettinyt, onko olemassa jotain enkeleitä.
Kuolemaan Sumari suhtautuu yleisellä tasolla realistisesti, koska kaikki kuitenkin kuolevat. Hän käyttää nimenomaan sanaa kuolema, ei mitään kiertoilmaisuja.
– Kuolema-sana kertoo, että on kyse lopullisesta asiasta: ihminen on ikuisesti poissa. Se on vain parempi niellä. Tiedän myös hyvin, että kaikki täällä jatkuu, vaikka yksi Sikke kuolisi ja läheiset surisivat sitä aikansa.
Sumaria kiehtoo elämän kierto kohdusta hautaan. Hän myös kokee, että on olemassa jonkinlainen korkeampi voima.
– Välillä tapahtuu niin ihmeellisiä asioita, ettei se voi olla pelkkää sattumaa. Olen miettinyt, onko olemassa jotain enkeleitä vai mikä tämä juttu oikein on.
Näitä korkeampia voimia Sumari rukoilee aina astuttuaan lentokoneeseen. Hän rukoilee pääsevänsä turvallisesti perille, ja sitä, että hänen läheisistään pidettäisiin huolta, jos matkalla tapahtuisi jotakin.
Matkoilla ollessaan hän saattaa sytyttää jossakin kauniissa kirkossa kynttilän.
– Sen välityksellä lähetän perheelleeni rakkauden energiaa.
– Olen hieman päiväperhosmainen. Otan päivän kerrallaan, ja minun on vaikea suunnitella asioita kovin pitkälle, Sikke Sumari sanoo.
Kiinnostus ruokaan kotoa
Kohtaamistaan suruista huolimatta Sikke Sumari suhtautuu elämään rennosti, carpe diem- eli tartu hetkeen -asenteella.
– Olen hieman päiväperhosmainen. Otan päivän kerrallaan, ja minun on vaikea suunnitella asioita kovin pitkälle.
– Pyrin myös suhtautumaan asioihin positiivisesti, mutta silti olen välillä hyvinkin kriittinen. Se tulee lapsuudenkodistani. Meitä opetettiin olemaan itsenäisiä ja pärjäämään omillamme.
Sumari tunnistaa olevansa äitinsä kaltainen siinä, että hän viihtyy hyvin yksin ja pyrkii olemaan vapaa kaikista henkisistä ja materiaalisista sidonnaisuuksista.
– Minulla ei ole koskaan ollut tarvetta omistamiseen. Sen vuoksi esimerkiksi vaatteista ja tavaroista luopuminen ei tuota minulle minkäänlaista ongelmaa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö aviomies, lapset ja ystävät olisi hänelle tärkeitä.
Sumarin lapsuudenperhe muutti Pirkanmaalta Helsingin Jollakseen, kun hän oli yksivuotias. Perhe asui rintamamiestalossa, ja ympärillä oli energinen kyläyhteisö ja paljon lapsiperheitä.
– Lapsuuteni oli turvallinen ja onnellinen. Alueen lapset pyörivät kaikkien pihoilla, ja yhteisö henki välittämistä. Äitini oli tuolloin kotona. Hänellä oli aina ruoka valmiina tiettyinä kellonaikoina.
Lapsuudenkodista sai alkunsa myös Sumarin kiinnostus ruokaan.
– Äitini oli hyvä ruoanlaittaja, ja varsinkin juhlapyhien ateriat hän valmisti viimeisen päälle. En silti muista tehneeni itse kotona ruokaa kovinkaan paljon. Ehkä lähinnä jouluisin, jolloin ruokaa laitettiin viikkojen ajan.
Syksyllä pakoon pimeää
Tarmokkaalla naisella riittää hommia. Toukokuusta syyskuuhun Sikke Sumari pyörittää kokkikoulua ja ravintolaa Muhun saarella Saarenmaalla. Paikasta kertoo hänen viime vuonna julkaisemansa ruokakirja Nami Namaste.
Monesta television ruokaohjelmasta tuttu kokki nähdään jälleen juontajana marraskuun lopulla jatkuvassa Kokkisodassa. Kokonaan uusi tehtävä on Kirkon Ulkomaanavun tänä syksynä avaaman WeFood-hävikkiruokamyymälän lähettiläänä toimiminen.
– Olen iloinen, että voin levittää tärkeää sanomaa. Tutustuin näihin hävikkiruoka-asioihin kunnolla vasta nyt, ja olen ollut aivan pöyristynyt siitä ruokamäärästä, mikä Suomessa menee jätteeksi.
Loppusyksystä Sumarilla on tapana lähteä miehensä Tony Ilmonin kanssa matkoille.
– Vietämme syys- ja talvikauden milloin missäkin päin maailmaa. Lähdemme pakoon pimeää ja synkkää syksyä, saamaan valoa.
Voimavaroja surunsa ja töidensä keskellä Sumari ammentaa paitsi matkustamisesta myös erilaisista kulttuuririennoista. Sumari käy teatterissa, elokuvissa ja konserteissa.
– Erityisesti nautin klassisen musiikin konserteista. Ne vievät mukanaan ja antavat uutta virtaa.
Kuka?
Sikke Sumari, 67, on kokki, ruokakirjailija ja ravintoloitsija. Hän asuu Helsingissä ja Muhun saarella Saarenmaalla Virossa.
Mitä?
Sumari toimii jälleen tänä syksynä MTV3:n Kokkisodan uusien jaksojen juontajana. Kesäisin hän pitää kokkikoulua ja ravintolaa Muhun saarella. Lisäksi hän on kirjoittanut useita ruokakirjoja.
Motto
Carpe diem – tartu hetkeen.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Hilkka Ahde on tietoinen optimisti, joka luottaa johdatukseen: ”Vaikka murehtisi itsensä kuoliaaksi, se ei auta mitään”
Hyvä elämäPitkän avioliiton, puolisonsa ja äitinsä omaishoitajuuden ja heidän kuolemansa jälkeen Hilkka Ahde opettelee nyt olemaan välillä jouten ja yksin.
