Venho: Nostalgiatunnelmissakaan ei kannata takertua vanhaan

Venho: Nostalgiatunnelmissakaan ei kannata takertua vanhaan

Mielen pitäisi kestää muutoksia. Toisaalta joskus kaipaan aikaa, jolloin kaupassa ei ollut niin montaa jugurttilaatua.

Pääsin kummitytön konfirmaatioon. Aurinko helotti Mikkelin Pitäjänkirkon ikkunoista, nuoret alboissaan olivat ruusuisia ja vakavia kuin ruumiillistunut tulevaisuususko. Kun täysi kirkollinen ihmisiä jonotti ehtoolliselle, oli kummien penkissä aikaa ajatella.

Kirjoitan kirjaa lähihistorian ihmisistä, joten olen tullut viettäneeksi pitkiä aikoja menneissä. Arkiston lehtileikkeitä tai kirjavaraston kuluneita kirjoja lukiessa koen innostusta, mutta usein myös vihlovaa kaipausta. Ei siksi, että kaikki tuo on mennyttä (ei se ole: kaikki muuttuu, mikään ei katoa). Kaipuu kihoaa nostalgiasta.

Kuvittelen siis, että olisin ollut enemmän kotonani toisessa ajassa – ennen somepöhinää, tavarapaljoutta ja viittätoista jugurttilaatua kaupan kylmähyllyssä, ennen tulevaisuudettomuuden tuntua ja edistysuskon muuttumista syyllisyydensekaiseksi pahaksi puuroksi.

Näköharhaa, itsepetosta? Paljon mahdollista. Moni asia on paremmin kuin vielä viisikymmentä vuotta sitten. Juu, ja menneeseen takertuminen voi olla vaarallista.

Väkisin vanhasta kiinni pitäminen on tuhoisaa. Tuhon aiheuttaa ihminen, joka ei pysty sopeutumaan uuteen, koska mieli ei kestä muutosta.

Kaksi juuri tätä vaarallisuutta kuvaavaa teosta on pyörinyt paljon mielessä. Toinen on Adam Pricen ohjaama hieno, tanskalainen TV-sarja Huuto syvyydestä. Toinen on Pauliina Rauhalan romaani Synninkantajat. Pricen sarjassa kuvataan vanhaa pappissukua, jossa perheenisä yrittää pitää vanhoista aatteistaan kiinni 2000-luvun maailmassa ja tulee tehneeksi raskaita erehdyksiä. Rauhalan kirja taas kertoo lestadiolaisista, jotka ajautuvat etäälle kristinuskon arvoista, 70-luvun hoitokokouksiin ja oman yhteisön korottamiseen muiden yläpuolelle. Uusi maailma haastaa lahkon hallintaa, ja sitä aletaan pitää koossa painostamalla ja uhkailemalla.

Sekä Pricen sarjassa että Rauhalan kirjassa on kyse vanhan ja uuden törmäyksestä. Väkisin vanhasta kiinni pitäminen on tuhoisaa. Tuhon aiheuttaa ihminen, joka ei pysty sopeutumaan uuteen, koska mieli ei kestä muutosta.

Mutta vanhasta pitäisi ottaa hyvä talteen. Siitä syntyy pulma, kun uusi on niin ihanan kirkasta ja valoisaa: se sokaisee. Pricen ja Rauhalan teoksissa ymmärretään ristiriitaisia hahmoja vanhan ja uuden välissä, kirkkoherra Johannes Krogia ja lestadiolaista puhujamiestä Taistoa. Heitä kiskotaan kahteen suuntaan.

Tulevaisuus voi olla aurinkoinen sana, kun sitä katsoo ripari-ikäisten nuorten kanssa. Tie on auki, suunnitelmista ei ole puutetta. Noita nuoria katsellessa tekee mieli kaikin voimin tukea elämää, jatkumista.

Eläköön siis donitsitalous ja pari askelta taaksepäin kuluttamisen suhteen, eläköön vessanpesu etikalla ja muut mummun keinot. Ja sallittakoon nostalgia arkistojen äärellä muillekin kuin humanisteille. Vanhojen ajatusten kierrättämisestä voi syntyä muhevaa multaa jollekin uudelle kukoistukselle.
 

Kirjoittaja on kirjailija, joka asuu ja kirjoittaa metsän reunassa, remonttia kaipaavassa talossa.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi