Helsingin yliopiston kirkkohistorian dosentti Ville Jalovaara selvitti kaikkien presidenttien suhteet kirkkoon ja uskontoon.
Yhteistyökumppani ja joskus vastavoima, mutta ei yhdentekevä – Ville Jalovaaran kirja kertoo kahdentoista presidentin suhteista kirkkoon ja uskontoon
Persoona, elämänkokemukset ja tapa hoitaa virkaa näkyvät presidenttien suhteessa kirkkoon ja uskontoon. Arkistojen penkomisen lisäksi Ville Jalovaara tapasi Martti Ahtisaaren, Tarja Halosen ja Sauli Niinistön.
Virka ja asema luovat kehikon, jolla kaksitoista Suomen presidenttiä ovat hoitaneet suhdettaan kirkkoon. Jokainen on hoitanut ne tehtävät, jotka presidentin on kuulunut hoitaa.
Mutta silti niin presidenttien persoonat kuin historialliset tilanteet ja yhteiskunnalliset liikehdinnät ovat vaikuttaneet siihen, miten kaukaiset tai läheiset suhteet ovat olleet, ilmenee kirkkohistorian dosentti Ville Jalovaaran kirjasta Myrskyä ja mystiikka. Suomen tasavallan presidentit ja kirkko (Kirjapaja 2018).
Suurimmalla osalla presidenteistä on ollut kristillinen vakaumus, toiset ovat ilmaisseet sitä vahvemmin sanankääntein, toiset varovammin ja tunnustellen. Varsinaista uskonnolla politikointia presidentit ovat välttäneet, vaikka sota-ajan ahdingossa uskontoon vedottiin tavallista vahvemmin.
– Presidentit ovat suhtautuneet kirkkoon pääosin luontevasti. Jokainen on halunnut hoitaa kirkkoon kuuluvat viran velvoitteet arvokkaasti ja perinteitä kunnioittaen. Kirkko on ollut presidenteille tuki ja yhteistyökumppani, joskus kriittinen vastavoima. Yhdentekevä suhde kirkkoon ei kuitenkaan ole ollut kenellekään heistä. Kirkolla on myös ollut Suomen poliittisessa historiassa merkitystä koko runsaan satavuotisen historian ajan ja on yhä, sanoo Jalovaara.
Kirkko on ollut presidenteille tuki ja yhteistyökumppani, joskus kriittinen vastavoima.
– Ville Jalovaara
Jalovaara on sekä Helsingin yliopiston kirkkohistorian että Turun yliopiston poliittisen historian dosentti. Hän on tehnyt väitöskirjansa Urho Kekkosen suhteesta kirkkoon ja tehnyt aiheesta myös jatkotutkimusta. Tätä uutta kirjaansa hän teki sivutyönään kolmen vuoden ajan. Arkistojen ja kirjallisuuden penkomisen lisäksi hän tapasi kolme elossa olevaa presidenttiä eli Tarja Halosen, Martti Ahtisaaren ja Sauli Niinistön.
Vieläkö Kekkosesta löytyi uutta tietoa?
– No ehkä sellainen detalji, että vaikka Kekkonen oli vanhoilla päivillään kirkkokriittinen, hän oli kuitenkin haluton luopumaan mistään kirkkoon liittyvistä valtaoikeuksistaan. Hän kimpaantui pelkästä ajatuksestakin. Kekkonen halusi pitää kaikki langat käsissään, kertoo Jalovaara.
Tampereen piispa Eelis Gulin oli kuullut huhuja Urho Kekkosen naissuhteista ja yritti vihjaillen puuttua niihin. Presidentin luottomies, kauppaneuvos Kalle Kaihari tyrmäsi huhut ja piispa uskoi häntä. Kuvassa Gulin kerää Kekkoselta kolehtia.
Presidentti vaikutti piispanvaaleissa ja kirkkosuhde presidentinvaalissa
Jalovaaran mukaan piispannimitysvalta, joka tuli valtionpäämiehelle Ruotsin kuninkaalta ja Venäjän tsaarilta, on ollut yllättävän tehokas työkalu. Ennen kuin piispojen nimitysoikeus Halosen kaudella siirtyi kirkolle itselleen, presidentit ehtivät nimittää 54 piispaa. Näistä 22 nimitti Kekkonen.
Useimmiten presidentit nimittivät piispanvaalissa ensimmäiseksi tulleen ehdokkaan, mutta kuusi piispaa nimitettiin kahden muun vaalissa kärkisijoille tulleen ehdokkaan joukosta. Presidenttien valinnoissa ovat painaneet sisä- ja ulkopolitiikka, mutta myös henkilösuhteet. Presidentin vallalla on ollut laajempaakin merkitystä, sillä yksikään piispanvaalissa kärkisijalle valittu ei ole voinut olla varma siitä, että hänestä todella tulee piispa.
– Vastaava tilanne oli pitkään myös Ruotsissa, jossa nimitysoikeus oli hallituksella.
Toisaalta myös joissakin presidentinvaaleissa kirkon jäsenyydellä ja suhtautumisella kirkon sanomaan on ollut merkitystä. Vuoden 1956 presidentinvaalissa Kekkonen voitti valitsijamiesäänestyksessä kahdella äänellä K.A.Fagerholmin, sosiaalidemokraatin, joka ei kuulunut kirkkoon. Fagerholm oli tosin luvannut mahdollisen valintansa jälkeen liittyä kirkkoon, sillä hän koki, että luterilaisessa Suomessa presidentin on hyvä olla kirkon jäsen. Jalovaara arvioi, että joillekin valitsijamiehille tämä lupaus ei riittänyt.
Myöhemmistä vaaleista Jalovaara nostaa esille vaalit, joissa Martti Ahtisaari voitti Elisabet Rehnin. Ainakin jonkin verran vaikutusta vaalissa saattoi olla sillä, että Rehn pohti eräässä vaalitilaisuudessa ääneen sitä, oliko Jeesus Nasaretilainen ollut historiallinen hahmo. Ratkaisevan toisen äänestyskierroksella alla Rehn vakuutti Kotimaa-lehdessä julkaistussa mielipidekirjoituksessa, että uskoi uskontunnustuksen mukaisesti, mutta aiempi kommentti hiersi yhä osaa äänestäjistä.
– On kuitenkin vaikea sanoa, miten paljon tuo lopulta vaikutti, toteaa Jalovaara.
Presidentti J.K. Paasikivi tulossa valtiopäivien avajaisjumalanpalvelukseen Helsingin tuomiokirkkoon vuonna 1956.
Paasikivi oli "vanhatestamentillinen kristitty"
Presidenteistä ainoastaan Halonen ei virassa ollessaan ole kuulunut evankelis-luterilaiseen kirkkoon, ja tämä nousi esiin vaaleissa. Halonen kertoi eronneensa kirkosta 1970-luvulla, koska kirkko suhtautui silloin torjuvasti naispappeuteen ja seksuaalivähemmistöihin. Hän kertoi kuitenkin olevansa kristitty. Presidenttiaikana kirkkoon liittyminen olisi voitu tulkita poliittiseksi teoksi, joten Halonen ei sitä tehnyt. Kun Halonen luopui presidentin tehtävistä, hän liittyi nopeasti takaisin kirkkoon.
Ketkä presidenteistä ovat olleet uskonnollisimpia?
– En tietenkään voi mennä yhdenkään presidentin pään sisään, nämä ovat ihmiselämän herkimpiä kysymyksiä. Esiintymiset, puheet, yksityiset päiväkirjat ja kirjeenvaihto, kirkossa käynti muutenkin kuin viran vuoksi ja omat kommentit suhteesta uskoon toki avaavat asiaa. Kyösti Kallio ja hänen vaimonsa Kaisa olivat hyvin hartaita kristittyjä. Kallion puheissa oli lähes poikkeuksetta mukana uskonnollista retoriikkaa, kertoo Jalovaara.
Jalovaaran mukaan myös J.K. Paasikivi oli ”omalla jännällä tavallaan vanhatestamentillinen” kristitty. Paasikivi oli kirkon tukena sotien jälkeisinä vaaran vuosina ja torppasi silloin muun muassa SKDL:n pyrkimykset lakkauttaa uskonnonopetus ja kunnallistaa hautausmaat.
J.K.Paasikivi toivotti uudenvuodenpuheessaan ensimmäisenä presidenteistä Jumalan siunausta.
Paasikivi näki suurissa maailmantapahtumissa Korkeimman johdatusta ja toivotti uudenvuodenpuheessaan ensimmäisenä presidenteistä Jumalan siunausta. Muut kaksi, jotka ovat näin toimineet, ovat Ahtisaari ja Niinistö.
Poliittinen tilanne on vaikuttanut henkilökohtaisen vakaumuksen, persoonan ja viranhoidon velvollisuuksien lisäksi siihen, miten presidentit ovat uskontoa julkisesti esillä pitäneet. Tasavallan ensimmäinen presidentti oli perustuslain säätämisessä aktiivinen juristi K.J. Ståhlberg. Hän erotti hyvin tarkasti kirkon ja politiikan, mikä Jalovaaran mukaan oli varmasti viisasta sisällissodan jälkeisessä Suomessa.
Talvi- ja jatkosotien aikana presidentit nostivat kirkon sanomaa esille tilanteessa, jossa kuolema oli joka päivä läsnä ja kansakunta tuhon partaalla. Suomalaiset olivat siihen aikaan uskonnollisempia kuin nyt, joten kodin, uskonnon ja isänmaan korostaminen oli luontevaa. Kallion puheissa näkyi hänen vahva vakaumuksensa ja sairauden tuoma herkkyys. Ryti kohdalla uskonnon esiin ottaminen oli selkeämmin poliittista. Uskonto on esillä myös ylipäällikkö C.G.E. Mannerheimin monissa sodanaikaisissa päiväkäskyissä.
Sauli Niinistö, silloin eduskunnan puhemiehenä, ja presidentti Tarja Halonen itsenäisyyspäivän jumalanpalvelukseen Helsingin tuomiokirkkoon vuonna 2008. Taustalla näkyy myös Mauno Koivisto.
Ahtisaari, Halonen ja Niinistö arvostavat kirkkoa
Jalovaara tapasi tutkimusta tehdessään kaikki kolme elossa olevaa presidenttiä eli Ahtisaaren, Halosen ja Niinistön. Näitä tapaamisia hän pitää tutkimuksensa kannalta erityisen kiinnostavina.
– Ahtisaarelle on ollut erityisen tärkeää Namibiassa saatu kokemus lähetystyöntekijöistä. Hän palasi keskustelussamme toistuvasti siihen, millainen merkitys heillä on ollut maan kehityksessä. Suomen Lähetysseurassa kannattaa lukea kirja tarkkaan, sen verran myönteinen arvio presidentillä heidän ja myös Kirkon Ulkomaanavun työstä on, sanoo Jalovaara.
Halosen haastattelussa tuli esiin hänen kristillinen vakaumuksensa. Vaikka hän ei presidenttinä ollessaan kuulunut kirkkoon, hän pyrki vahvistamaan suhteita siihen, korosti usein julkisuudessa myönteistä asennettaan kirkkoa kohtaan ja osallistui kirkon juhlatilaisuuksiin. Liittyessään takaisin kirkkoon hän koki palaavansa hänelle merkittävän Kallion seurakunnan yhteyteen.
Halonen on korostanut uskontodialogia ja uskontojen välistä suvaitsevaisuutta. Yhdysvaltojen 11.9. terrori-iskujen jälkeen hän kutsui suomalaisia islamin, kristinuskon ja juutalaisuuden johtajia kahteen neuvonpitoon. Niinistö on presidenttinä ollessaan myös korostanut uskontojen vuoropuhelua sekä Suomessa että maailmanpolitiikassa ja pitää sitä tärkeänä jännitteiden vähentämiseksi.
– Niinistö on omassa henkilökohtaisessa suhteessaan uskontoon hillitty, kuten hän muutenkin on.
Niinistö luonnehtii luterilaista kirkkoa tutuksi ja turvalliseksi rakenteeksi, johon on luontevaa kuulua. Kristinusko merkitsee hänelle paitsi uskontoa myös laajaa pohjaa eettiselle ajattelulle.
Osalla presidenteistä on ollut läheiset välit joihinkin piispoihin tai muihin kirkon ihmisiin. Tässä joukossa on Helsingin piispa emeritus Eero Huovinen. Hän on tavannut kaikkia nykyisiä presidenttejä. Hän myös toimitti Mauno Koiviston hautaan siunaamisen, vaikka suhde Koivistoon alkoi hankalasti, kun tämä kirkkoon suivaantuneena jätti väliin Huovisen virkaanasettamisjumalanpalveluksen.
Nykyisistä virassa olevista piispoista Kuopion piispa Jari Jolkkonen käy Niinistön kanssa aika ajoin yhteiskunnallisia keskusteluja. Niinistö kertoo lukevansa myös Jolkkosen teologisia kirjoituksia.
Niinistö kertoo tavanneensa Tukikummit-säätiön toiminnan kautta kirkon diakoniatyöntekijöitä. Kohtaamiset arvokasta työtä ilman numeroa itsestään tekevien diakoniatyöntekijöiden kanssa ovat tehneet häneen vaikutuksen.
Turun kirkkopäivillä toukokuussa 2017 Niinistö pohti Huovisen kanssa pidetyssä keskustelutilaisuudessa uskontunnustuksen kohtaa ”on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”.
Niinistön mukaan hän on taipuvainen ajattelemaan, että se voisi mieluummin kuulua ”ja on sieltä tuleva armahtamaan eläviä ja kuolleita.”
Kirjan kaikille avoin julkistamistilaisuus on Kaisa-talon Kirja & Kahvissa klo 16 alkaen, Ville Jalovaaran kanssa keskustelemassa professori Laura Kolbe
Presidentit, kirkko ja uskonto
K.J. Ståhlberg (1919–1925) oli juristi ja perustuslain säätäjä, joka piti tarkkaa rajan uskonnon ja politiikan välillä. Hän varoi uskonnollista retoriikkaa virkatehtävissään, myös puhuessaan piispan virkaanasettamisessa. Kun Lapuan liike sieppasi Ståhlbergin ja hänen vaimonsa lokakuussa 1930, Ståhlberg kertoi vapautumisensa jälkeen koko maalle, että kaappauksesta oltiin selvitty Jumalan avulla.
Lauri Kristian Relander (1925–1931) oli varovainen mies, myös suhteessa kirkkoon. Hänellä oli kuitenkin päiväkirjamerkintöjensä perusteella uskonnollinen vakaumus. Hänen aikanaan käytiin hyvin poliittiset arkkipiispanvaalit, joihin myös Lapuan liike pyrki uhkailemalla vaikuttamaan. Relander nimitti virkaan eniten ääniä saaneen ehdokkaan kokoomuslaisen Lauri Ingmanin, joka oli toiminut myös pääministerinä.
P.E. Svinhufvud (1931–1937) oli Suomen itsenäisyystaistelun johtohahmoja ja presidenttinä demokratiaa uhanneen Lapuan liikkeen kesyttäjä. Hänellä oli ”suomalaisen miehen jäyhä uskonnollinen vakaumus”, mutta hän näytti sitä presidenttinä ollessaan harkiten. Tämä oli kaukaa viisasta, sillä Jalovaaran mukaan elettiin aikaa, jolloin Suomea pyrittiin valtioneuvoston linnan sijaan johtamaan Lapuan kirkolta.
Kyösti Kallio (1937–1940) valoi itsenäisyyspäivänä 1939 hyökkäyksen kohteeksi joutuneeseen kansaan luottamusta siihen, että Jumala oli Suomen puolella. Kallion päiväkirjoista ja hänen puolisolleen Kaisalle lähettämissään kirjeissään ilmenee syvä hengellisyys. Kallio joutui sairastelunsa vuoksi luopumaan presidentin tehtävistä ja kuoli dramaattisesti adjutanttinsa käsivarsille Helsingin rautatieasemalla.
Risto Ryti (1940–1944) oli asioita älyllisesti ajatteleva jatkosodan presidentti, joka kansan enemmistön mielestä sai epäoikeudenmukaisen vankilatuomion sotasyyllisenä. Hänen puolisonsa Gerda oli kiinnostunut spiritualismista ja Risto Rytiäkin aihe ainakin jossain määrin kiinnosti. Julkisesti hän puhui Korkeimman johdatuksesta sodassa olevalla kansalleen. Elämänsä loppuvaiheessa Ryti luki Raamattua.
C.G.E. Mannerheim (1944–1946) toimi sisällissodassa valkoisten kenraalina, talvi- ja jatkosodissa ylipäällikkönä ja lopulta myös presidenttinä. Hän oli luterilaisen kirkon jäsen, mutta kiinnostunut ortodoksisuudesta. Uskonnollisesti hän oli lähinnä agnostikko. Talvi- ja jatkosotien päiväkäskyissään hän kuitenkin käytti uskonnollista kieltä: suomalaiset taistelivat kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta.
J.K. Paasikivi (1946–1956) on yksi uskonnollisimmista presidenteistämme. Hän oli ”vanhatestamentillisesti uskonnollinen”, näki kansojen kohtaloissa Jumalan johdatusta ja toivotti uudenvuodenpuheissaan siunausta. Paasikiven arvovalta kirkossa oli suuri. Hän jyräsi yli kirkolliskokouksen kannan, joka olisi rajoittanut eronneiden uudelleenvihkimistä. Paasikivi puolusti kirkkoa vaaran vuosina sotien jälkeen.
Urho Kekkonen (1956–1981) oli kirkon johdon mielestä aluksi elämäntavoiltaan väärä mies presidentin virkaan. Vuoden 1961 noottikriisi säikäytti myös kirkon Kekkosen tukijaksi. Kekkonen tarvitsi kirkkoa valtansa tueksi, mutta hän lähestyi sitä instituutiona. Hän nimitti 22 piispaa virkoihinsa ja käytti siinä myös valtaa. Hänen omasta suhteestaan uskontoon on vain vähän tietoa, hän näyttää olleen lähinnä agnostikko.
Mauno Koivisto (1982–1994) oli kristinuskon ystävä, mutta samalla virallisen kirkon kriitikko. Hän piti kirkon ja valtion suhteita liian läheisinä ja teki aloitteita niiden etäännyttämiseksi. Koivisto myös ärsyyntyi kirkon joistakin kannanotoista ja sanoi mielipiteensä räväkästi. Yksityisesti uskonnolliset kysymykset olivat hänelle kuitenkin tärkeitä ja hän myös puhui asiasta erityisesti presidenttikautensa jälkeen.
Martti Ahtisaari (1994–2000) oli toinen presidentti, joka toivotti uudenvuodenpuheessaan Jumalan siunausta. Hän tutustui suomalaisiin lähetystyöntekijöihin opettajana ja diplomaattina toimiessaan ja oppi arvostamaan Suomen Lähetysseuran ja Kirkon Ulkomaanavun työtä. Ahtisaari oli kuitenkin valmis luopumaan piispojen nimitysvallasta ja kannusti kirkkoa siihen. Tämä toteutui Tarja Halosen aikana.
Tarja Halonen (2000–2012) ei virassa ollessaan ollut kirkon jäsen. Hän erosi kirkosta 1970-luvulla, koska naispappeutta ei oltu hyväksytty ja kirkko suhtautui varautuneesti seksuaalivähemmistöihin. Vaalikampanjan aikana hän kuitenkin kertoi olevansa kristitty ja uskovansa Jumalaan. Halonen liittyi kirkkoon pian sen jälkeen, kun jätti presidentin tehtävät. Hän on aktiivinen uskontodialogin edistäjä.
Sauli Niinistö (2012–) suhtautuu arvostavasti, mutta hillitysti kirkkoon ja uskontoon. Luterilaisen kirkon jäsenyys on hänelle itsestäänselvyys ja kristinusko paitsi uskonto, laaja pohja eettiselle ajattelulle. Hän otti myös käyttöön Jumalan siunauksen toivottamisen uudenvuodenpuheessaan. Niinistö on Halosen tapaan korostanut uskontojen vuoropuhelun merkitystä kotimaassa ja maailmalla.
Arviot perustuvat Ville Jalovaaran kirjaan Myrskyä ja mystiikka. Suomen tasavallan presidentit ja kirkko (Kirjapaja 2018).
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kirkonkellot soivat perjantaina Helsingissä Martti Ahtisaaren muistoksi – Tuomiokirkon pääsuntiota auttavat hautajaisjärjestelyissä verkostot ja yli 40 vuoden kokemus
AjankohtaistaValtiolliset hautajaiset ovat nykyään harvinaisia. Tuomiokirkkoseurakunnan pääsuntio Petri Oittinen oli töissä jo Urho Kekkosen hautajaisissa.
