Katriina Järvinen leikittelee joskus ajatuksella, millainen hän haluaisi olla, jos hän saisi toisen elämän.
Ihmisen minuus muuttuu uuden elämänvaiheen alkaessa
On ihanaa, kun ei tiedä, mitä itsestä tai läheisistä vielä kuoriutuu esiin, sanoo sosiaalipsykologi Katriina Järvinen.
Entä jos ihminen saisikin uuden nimen aina, kun hänen elämässään alkaa uusi vaihe, kun hänestä tavallaan tulee uusi minä? Joissakin kulttuureissa niin on tapana, ja ajatus kiehtoo sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti Katriina Järvistä.
– Meillä oletetaan, että ihmiselle muodostuu pysyvä persoonallisuus jo lapsena tai nuorena. Jos tapaan vaikkapa ystävän 20–30 vuoden takaa, minulla ei ole mitään tapaa viestittää, että joo, olen Katriina, mutta en ole se sama Katriina, jonka silloin tunsit. Olen paljon viehättyneempi ajatuksesta, että meistä tulee uusia päivityksiä kehityksen myötä, Järvinen sanoo.
Hän laskeskelee olevansa tällä hetkellä kuudes Katriina. Uusia päivityksiä on tullut noin kymmenen vuoden välein. Tämän nykyisen nahoissa on helpompaa kuin vaikkapa sen 20–30-vuotiaan, joka oli pallo hukassa ja ihan pihalla.
– Nyt, 55-vuotiaana, minulla on mahdollisuus laajemmin ja rauhallisemmin miettiä omaa tutkimusmatkaani ja hienosyistää ja syventää edellistä päivitystä, Järvinen sanoo.
Tulevista päivityksistään hän ei tiedä, ja se on hänestä jännittävää ja kiehtovaa.
– Olisi kauheaa, jos olisi löytänyt itsensä ja joutuisi elämään tarkalleen saman tyypin kanssa hamaan loppuun asti. En kaipaa varmuutta ja löytämisen tunnetta. Se jotenkin pysäyttäisi elämän. On paljon parempi, että jännitys säilyy.
– Se säilyy myös kaikissa muissa ihmisissä, esimerkiksi omissa lapsissa. On aivan ihanaa, kun ei tiedä, mitä kaikkea heistä vielä kuoriutuu esiin. Ihmissuhteet ovat vähän kuin asuntoja, joista löytyy uusia huoneita. On huima mysteeri, että voi mennä joka päivä kohti tuntematonta.
Taivaan kansalaisten lapsi
Katriina Järvisen ensimmäinen minä kasvoi helluntailaisessa, työväenluokkaisessa perheessä. Kun hän parikymppisenä irrottautui uskonyhteisöstä, hän joutui rakentamaan minuutensa lähes tyhjästä. Omat kokemukset ovat yksi syy siihen, että hän on miettinyt minuuteen liittyviä kysymyksiä paljon ja kirjoittanut niistä tänä vuonna ilmestyneen kirjan Saanko esitellä: Monenlaiset minämme.
Järvisen mukaan tiukka uskonnollinen yhteisö sanelee jäsentensä minuuden rajat lähes kokonaan.
– Minulle opetettiin, että oman minän tulee kuolla ja Kristuksen astua tilalle. Oma tahto on aina väärä ja Jumalan tahto se, jota pitää etsiä. Yritin koko ajan miettiä, teinkö jotakin siksi, että itse halusin, vai oliko se Jumalan johdatusta. Piti rukoilla ja saada joku tunne siitä, että kyllä tämä oli johdatusta enkä tehnyt mitään väärin, Järvinen kertoo.
– Sen jälkeen oman minän rakentaminen alkoi minulla lähes nollasta. En tiennyt mistään mitään. Jäljittelin muita, katsoin mitä he tekevät ja mitä mieltä ovat. Olin tavallaan maahanmuuttajaperheen lapsi: vanhemmat olivat taivaan kansalaisia, eikä ollut toivottavaa, että heidän lapsestaan tulisi valtaväestön suomalainen.
Uskonyhteisöstä irtaantumista Järvinen kutsuu 30-vuotiseksi sodaksi. Entinen elämä on noussut vuosien varrella pintaan milloin minkäkinlaisissa valepuvuissa.
– Viimeinen taistelu oli ehkä se, kun tajusin, että syyllisyys siitä, mitä olen aiheuttanut lapsuudenperheelleni ja uskonyhteisölle, oli sairastuttanut minut hyvään ihmisyyteen. Koin, että minun piti sovittaa syntini olemalla kiltti ja reilu kaikille. Se oli kamalan uuvuttavaa.
– Nyt uskallan jo puolustaa reviiriäni ja olen hirveän iloinen, jos olen joskus aggressiivinen. Minulla saa olla myös omat salaisuuteni, eikä minulle enää tule sellainen olo, että Jumalan silmä katsoo koko ajan.
Nautin vanhanaikaisesta, ristiriitaisesta epätäydellisyydestä sen sijaan, että yrittäisin luoda elämästäni eheää kuvaa muille."
- Katriina Järvinen
Hurahduksista etsitään mahdollisia minuuksia
1980-luvulla alkanut psykokulttuuri on korostanut sitä, että pitää olla avoin ja sinut itsensä kanssa eikä tarvitse hävetä mitään. Järvinen on kirjoittanut ja puhunut menneisyydestään paljon, mutta hänen mielestään siinä, ettei kerro itsestään kaikkea, on oma viisautensa. Järvinen naurahtaa, että jos hän saisi toisen elämän, hänestä olisi hienoa olla yläluokkainen, hyvin pidättyväinen britti, jolla on kaapissaan hirveitä mörköjä. Mutta ihan vakavissaankin hänestä olisi hienoa elää vaihteeksi jonkun toisen nahoissa.
– On harmillista, että elämä on rakenteeltaan sellainen, että emme voi elää sitä monena ihmisenä. Varmaan kaikkia joskus kyllästyttää ja tuntuu siltä, että ei haluaisi olla se ihminen, joka on, Järvinen miettii.
Se, että ihmiset hurahtavat milloin mihinkin, saattaisi hänen mielestään kertoa juuri tästä. Kokeillaan, että entä jos olisinkin vaikka meditoija, maratoonari tai kuoroihminen. Etsitään mahdollisia minuuksia.
– Minulle käy usein niin, että parin vuoden kuluttua hurahduksesta rupean miettimään, että mikähän juttu tämäkin oli. Että olen taas jossakin pöljäporukassa, vaikka luulin löytäneeni laumani. Intensiivisintä etsintä on parisuhteissa. Niissä me muutumme yksilöstä kaksiloksi, niin kuin professori Antti Eskola on sanonut. Se voi olla aika kohtalokastakin, Järvinen pohtii.
– Hurahtaminen ja rakastuminen muistuttavat toisiaan. Molemmissa on alussa suuri varmuus, että nyt olen jotenkin itseni ytimessä. Mutta sen aitoudelle ei ole muuta mittaria kuin aika.
Järvinen on miettinyt sitäkin, mitä sosiaalinen media tekee minuudelle ja ihmissuhteille. Somepäivityksillä rakennetaan ihanneminää, esitetään elämää.
– Alkaako siinä elää sen mukaan, mikä on se someminuus, jonka haluaa välittää muille? Ajatellaan vaikka parisuhdetta, jossa vaimo sisustusbloggaaja ja miehenkin pitää sopia siihen sisustukseen tai ainakin olla häiritsemättä.
– Itse en ole Facebookissa. Nautin vanhanaikaisesta, ristiriitaisesta epätäydellisyydestä sen sijaan, että yrittäisin luoda elämästäni eheää kuvaa muille.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Temperamenttierot aiheuttavat kahnauksia lähisuhteisiin – emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen kertoo, miten toisia voi kestää
Hyvä elämäTyöelämässä temperamentilla ei pitäisi olla merkitystä. Avokonttori kuormittaa erityisesti introverttia, mutta heikentää enemmän ekstrovertin työtehoa.
