Tutkija ja pappi Panu Pihkala on pitänyt suruhetken suojelukiistojen kohteeksi joutuneen Stansvikin metsän reunassa.
Ympäristökriisiin herääminen voi järkyttää – Panu Pihkala kertoo kolme asiaa, jotka auttavat
Ympäristösurun tutkija Panu Pihkalan mukaan ympäristökriisin kanssa eläminen vaatii toimintaa, vaikeiden tunteiden kohtaamista ja välillä etäisyyden ottamista. Pelkästään toimintaan keskittyminen voi johtaa uupumiseen.
Vuonna 2021 kaikkiaan 10 000 nuorta kymmenestä eri maasta kertoi kansainvälisessä tutkimuksessa, mitä he ajattelivat hallitustensa ilmastopolitiikasta ja millaisia tunteita ilmaston lämpeneminen heissä herätti. Suomesta tutkimuksen laatimiseen osallistui ympäristösurun tutkija, teologi Panu Pihkala. Suomalaisten nuorten ilmastotunteita kartoitettiin myös saman vuoden nuorisobarometrissa.
– Kyselyissä nousi esiin nuorten vahva pettymys hallitusten ja yritysmaailman ilmastotoimiin. Nuoria turhautti päätösten hitaus ja se, että saavutetut sopimukset ovat tieteen valossa riittämättömiä, Pihkala sanoo.
Pihkalan mukaan nuorten ilmastohuoli ei välttämättä tule ilmi arkielämässä, ja se voi jäädä nuoren lähellä elävältä aikuiselta huomaamatta. Nuoret löytävät selviytymiskeinoja ja pystyvät jatkamaan elämäänsä ekologiseen kriisiin liittyvistä tunteistaan huolimatta. Nuorten huoli voi jäädä tunnistamatta myös siksi, ettei sen ilmaisuun löydy sanoja.
Omassa tutkimuksessaan Pihkala on selvittänyt, miten perinteisen surututkimuksen lähestymistavat sopivat ympäristösurun eri muotojen kohtaamiseen.
– Ympäristösuruun liittyy esimerkiksi äänioikeudettoman surun piirteitä: surun yhteisöllinen käsitteleminen voi olla vaikeaa, jos asia koetaan liian kipeäksi tai se on poliittisesti kiistanalainen.
Ympäristöheräämistä seuraa yritys pärjätä ja muuttua
Panu Pihkalan mukaan ihmiset käyvät läpi erilaisia vaiheita, kun ympäristötietoisuus kasvaa ja he pyrkivät tulemaan toimeen ympäristökriisin kanssa. Tietämättömyyttä seuraa usein puolitietoisuuden vaihe, jossa ounastellaan tilanteen vakavuutta. Lopulta monilla on edessä herääminen, johon voi liittyä järkyttymisen tunteita.
Pihkala on kuvannut tätä prosessia vuonna 2022 julkaistussa tutkimusartikkelissa. Monelle suomalaiselle ilmastokriisin vakavuus valkeni hänen mukaansa syksyllä 2018.
– Tuolloin tapahtui samanaikaisesti monta asiaa: Euroopassa oli koettu poikkeuksellisen kuuma kesä, jonka helteet liitettiin globaaliin lämpenemiseen. Elokuussa ilmastoaktivisti Greta Thunberg aloitti laajaa huomiota saaneen koululakon, ja lokakuussa hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC julkaisi 1,5 asteen lämpenemisestä varoittavan erikoisraportin.
Satuttavimpia ympäristösurun kokemuksia voi olla vaikea ilmaista katumielenosoituksessa.
Ympäristöheräämistä seuraavaa vaihetta Pihkala kuvaa yritykseksi ”pärjätä ja muuttua”. Prosessin tavoitteena on kyky elää kestävästi ympäristökriisin kanssa. Tässä vaiheessa ihminen tarvitsee Pihkalan mukaan kolmea asiaa: toimintaa kestävän tulevaisuuden hyväksi, surun tunteiden kohtaamista ja etäisyyden ottamista ekokriisiin esimerkiksi itsestä huolehtimisen ja levon avulla.
– Kun maailma palaa taustalla, joustavuus näiden kolmen välillä tulee tärkeäksi, ja sitä voi myös tietoisesti harjoitella. Jos keskittyy vain yhteen asiaan kuten omaan suruun, riskinä on joutuminen ahdistuksen tai masennuksen valtaan. Pelkästään aktivismiin keskittyminen omien tunteiden kustannuksella taas voi johtaa burnoutiin.
Panu Pihkalan mukaan ilmastokriisin vakavuus valkeni monelle suomalaiselle syksyllä 2018.
Tunteiden käsittely voi tukea aktivismia
Maailman nopea muutos edellyttäisi Panu Pihkalan mukaan myös ympäristösurun yhteisöllistä käsittelyä. Moni asia on jo nyt peruuttamattomasti toisella tavalla kuin vielä 2000-luvun alussa. Eri maissa ekologiseen kriisiin liittyviä tunteita on käsitelty yhteisöllisesti esimerkiksi ilmastokahviloissa, kaduilla julkisissa protesteissa sekä taiteen ja rituaalien avulla.
– Kaikkein satuttavimpia ympäristösurun kokemuksia voi olla vaikea ilmaista katumielenosoituksessa, johon saattaa liittyä sosiaalisen konfliktin mahdollisuus, Pihkala sanoo.
Pihkala on osallistunut ympäristösurun käsittelyä tukevien materiaalien tekemiseen monitieteellisissä asiantuntijaryhmissä ja vetänyt luontoaktivisteille tunnetyöpajoja. Hän on myös pitänyt suruhetken suojelukiistojen kohteeksi joutuneen Stansvikin metsän reunassa itäisessä Helsingissä, vanhan metsän ja tasaiseksi lanatun hiekkakentän rajalla.
Jotkut epäilevät, että ympäristösuruun keskittyminen johtaa tunteissa vellomiseen toiminnan kustannuksella. Pihkalan mukaan tutkimustieto tukee kuitenkin ajatusta, että tunteiden käsittely voi parantaa toimintakykyä, lisätä voimavaroja ja auttaa näkemään asiat selvemmin.
– Vetämissäni työpajoissa ympäristöaktivistit ovat kertoneet, että vaikeiden asioiden käsittely auttaa heitä jaksamaan. Selkiintyneen tilannekuvan ja kirkastuneen näkökyvyn pohjalta voi myös syntyä realistinen toimintasuunnitelma tästä eteenpäin.
Panu Pihkala puhuu elämän merkityksellisyyden kriiseistä ja luontosuhteesta ti 27.10. klo 18 Tikkurilan kirkolla (Asematie 12 a, Vantaa). Tilaisuus on osa neljän luento- ja keskusteluillan sarjaa, jonka teemana on Haastettu elämä ja usko.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kristinusko ohjaa miettimään mitä syö – mutta miksi ruokakeskustelu repeää helposti riidaksi?
HengellisyysYmpäristöteologi Panu Pihkalan mielestä kannattaa tunnustaa, että ruokaan liittyy monenlaisia ristiriitoja. Sen jälkeen voi yrittää tehdä mahdollisimman vastuullisia valintoja.
