Pelkoa on vaikea sietää, ja siksi ekokatastrofista vaietaan, toteaa ekoteologi Panu Pihkala

Pelkoa on vaikea sietää, ja siksi ekokatastrofista vaietaan, toteaa ekoteologi Panu Pihkala

Panu Pihkalan mukaan uskonnollinen toivo voi säilyä myös silloin, kun luonnonsuojelupyrkimysten onnistumisesta ei ole varmuutta.

Länsinorjalainen kyläyhteisö koki poikkeuksellisen lämpimän talven vuosina 2000–2001. Avantokalastus oli mahdotonta ja hiihtomatkailu sinnitteli keinolumen varassa. Paikallinen lehti liitti sääilmiön vahvasti ilmastonmuutokseen.

Voisi kuvitella, että kylän asukkaat reagoivat suureen muutokseen kirjoittamalla lehden päätoimittajalle, painostamalla poliitikkoja ja vähentämällä fossiilisten polttoaineiden käyttöä.

Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut. Kyläyhteisö vastasi ilmastonmuutokseen vaikenemalla. Kylän tarina kerrotaan norjalaisen sosiologin Kari Marie Norgaardin kirjassa Living in Denial.

– Kaikki tiesivät asiasta, mutta siitä puhuminen aiheutti sen, että kyläyhteisö rupesi hylkimään puhujaa. Ilmastonmuutos nousi esille lähinnä rajatilanteissa kuten baari-illan päätteeksi, ekoteologian ja ympäristökysymysten tutkija, pastori Panu Pihkala sanoo.

Matkalla helvettiin

Pihkala löysi Norgaardin tutkimuksen kootessaan aineistoa ympäristöahdistusta ja toivoa käsittelevään kirjaan. Ensi syksynä ilmestyvän kirjan nimi Päin helvettiä? on peräisin tavallisesta arkikeskustelusta. Ystävä yllätti Pihkalan tokaisemalla, että ”olemme kaikki matkalla helvettiin”.

Moni on alkanut tiedostaa, kuinka vaikeaa yksilön on välttyä olemasta mukana kriisiin johtavissa taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa verkostoissa.

– Sekä arkikokemus että tutkimustieto viittaavat siihen, että ihmiset kokevat ahdistuksen tunteita, joissa ympäristökriisi on isona osana. Ihmisiä ahdistaa tavalla, joka haittaa sekä heidän omaa hyvinvointiaan että yhteisiä toimia ongelmien ratkaisemiseksi, Pihkala sanoo.

Tosiasioiden ja käyttäytymisen välinen epäsuhta on Pihkalan mielestä ympäristöahdistuksen oire. Käytännössä kaikki tietävät ekokatastrofista, mutta käyttäydymme kuin tieto ei olisi tavoittanut meitä.

– Avuttomuutta ja pelon tunnetta on vaikea sietää. Siksi haluamme päästä niistä eroon ja eteenpäin hinnalla millä hyvänsä.

Käännyttävä julistus saa aikaan torjuntaa

Ekologisen kriisin tiedostaminen saattaa aiheuttaa myös sen, että ihminen ryhtyy julistamaan muutosta käännynnäisen innolla. Usein tämä vahvistaa kuulijoiden torjuntaa ja asian ohittamista.

– Ekologinen kriisi nostaa pintaan syvältä kouraisevia tunteita ja isoja eksistentiaalisia ja hengellisiä kysymyksiä. Jos haluamme keskustella ekologisesta kriisistä rakentavasti, meidän on syytä prosessoida näitä tunteita, Pihkala sanoo.

Ympäristöahdistukseen voi sekoittua surua, vihaa, epämääräistä syyllisyyttä ja velassa olemisen häpeää. Syyllisyys saattaa pukeutua esimerkiksi huokaukseen: ”Mitä me olemmekaan tehneet luonnolle ja tuleville sukupolville”. Pihkala kiinnittää huomiota sanaan "me".

– Moni on alkanut tiedostaa, kuinka vaikeaa yksilön on välttyä olemasta mukana kriisiin johtavissa taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa verkostoissa. Emme saa vapauttaa itseämme vastuusta, mutta samalla on tärkeää ymmärtää, että kukaan ei voi kantaa yksin koko maailman taakkaa.

Uskonnollinen toivo voi säilyä

Keskustelu ympäristökriisistä voi törmätä myös siihen, että ihmisen suhde omaan kuolevaisuuteen on käsittelemättä.

Pihkalan mukaan ihminen etsii olemassaololleen oman kuolevaisuuden ylittävää merkitystä symbolisen kuolemattomuuden avulla. Ammennamme jatkuvuutta ja mielekkyyttä esimerkiksi elämän kierron jatkumisesta luonnossa ja omissa jälkeläisissä sekä oman elämäntyön tuloksista.

– Ympäristön tuhoutuminen uhkaa näitä symbolisen kuolemattomuuden lajeja. Uskonnollinen toivo voi säilyä myös tilanteessa, jossa meillä ei ole varmuutta luonnonsuojelupyrkimysten onnistumisesta, Pihkala sanoo.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi