Hilkka Olkinuoran mielestä vanheneminen voi tuoda mukanaan paljon hyvää: viisautta, arvostelukykyä ja suhteellisuudentajua.
”Vaikka olen kuinka rettelöinyt, minusta on pidetty kiinni” – pappina alttarilla Hilkka Olkinuora tietää olevansa oikeassa paikassa
Toimittaja ja pappi Hilkka Olkinuora on Kirkko ja kaupungin uusi kolumnisti, jota riepoo nykyisessä elämänmenossa se, että mikään ei saisi sattua. ”Meillä ei ole enää vaikeuksia, on vain haasteita”, hän sanoo.
Every saint is a sinner eli jokainen pyhimys on syntinen, julistaa Hilkka Olkinuoran olalla keikkuva laukku.
– Se on muistutus siitä, että meissä kaikissa on kaikkea – niin hyvää kuin pahaa, hän sanoo.
Monien ahdistavaksi tai vanhanaikaiseksi kokema synti-sana ei tätä pappia pelota. Päinvastoin. Hän on sitä mieltä, että ihmisen täytyy saada kokea oma syntisyytensä voidakseen kokea täydesti myös ihmisarvonsa – sekä oman vastuunsa että ehdoitta hyväksytyksi tulemisen.
– Mutta pitää erottaa toisistaan synti ja häpeä. Häpeä on kokonaisvaltaista torjutuksi tulemista. Synti taas on jokaisessa ihmisessä olevan pahan pinnalle nouseva ilmentymä. Syntiä voi ja pitää pyytää anteeksi. Sen voi ja se pitää hyvittää.
Kirkon, jos kenen, pitäisi voimakkaasti vastustaa ihmisen kutistamista kuluttajaksi.
Synnin käsittely eli ihmisen pahuuden ja siitä aiheutuvan kivun, kärsimyksen ja huonommuudentunteen todesta ottaminen on Olkinuoran mielestä kirkon työtä ja osa kirkon olemusta.
– Minua riepoo nykyisessä elämänmenossa se, että mikään ei saisi sattua. Meillä ei ole enää vaikeuksia, on vain haasteita. Ja jos on paha olo, mennään ostoksille. Ihmisen minuus on Instagram-minuus, jossa tärkeintä on hyvältä näyttäminen.
– Kirkko voisi kertoa, että se näkee ihmisen elämän semmoisena kuin se on. Kirkon, jos kenen, pitäisi voimakkaasti vastustaa ihmisen kutistamista kuluttajaksi.
Ihmiset odottavat kirkolta tukea
”Kirkko on olemassa sen tähden, että täällä kuollaan”, sanoi kiistelty konservatiiviteologi Osmo Tiililä 1960-luvulla. Hilkka Olkinuora sanoo olevansa Tiililän kanssa samaa mieltä. Kun hän on pappina kohdannut iäkkäitä ja kuolevia, hän on tajunnut, kuinka ainutlaatuista kirkon työ on. Paitsi tuoda toivoa kuoleville ja sureville se voi myös auttaa elämään pelottomasti.
Olkinuora muistuttaa, että kirkolla on myös profeetallinen tehtävä: ei näkyjen näkeminen tai ennustaminen, vaan sen tunnistaminen ja kertominen, mihin olemme menossa, jos jatkamme nykyistä rataa. Kirkolta, jos keneltä, odottaisi puhetta oikeudenmukaisuudesta ja arvoista.
Hän kysyy, miksi kirkko oli niin hiljaa, kun koronavirus tappoi ihmisiä, vanhukset eristettiin ja moni joutui kuolemaan yksin. Tai miksi kirkko ei edes yritä kommentoida pahuutta, joka on näkynyt äärimmäisellä tavalla esimerkiksi Butšan verilöylyssä.
– Tavalliset ihmiset kysyvät, mitä kirkko sanoo ja miksei se sano mitään. Sellaisetkin, jotka eivät kuulu kirkkoon, kuitenkin oikeutetusti odottavat, että kristinusko ja luterilainen perinne, joille tämä yhteiskunta on rakennettu, antaisi tukea.
– Sekä toimittajan että papin työssä on kyse ihmisen sisimmän todellisuuden ymmärtämisestä, Hilkka Olkinuora sanoo.
Ikä tuo suhteellisuudentajua
Kirkon paikkaa ja tehtävää tässä ajassa Hilkka Olkinuora aikoo käsitellä myös tulevissa kolumneissaan Kirkko ja kaupungissa. Mutta ei pelkästään sitä. Hän ennakoi kirjoittavansa esimerkiksi erilaisista syrjinnän muodoista – liittyvät ne sitten sukupuoleen, ihonväriin, liikkumiseen tai ikään.
75-vuotias Olkinuora ei esimerkiksi pidä siitä, että iäkkäiden oletetaan olevan ymmärrykseltään puutteellisia.
– No, jokainen sukupolvihan saa keksiä pyöränsä uudestaan, mutta ei uusi keksijä ole sen parempi ihminen kuin se edellinenkään, hän tuhahtaa.
Lapset ja vanhukset ovat samassa asemassa. Kukaan ei kuule heitä itseään heidän omassa asiassaan.
Monet gallupit eivät esimerkiksi ole kiinnostuneet yli 75-vuotiaiden näkemyksistä. Olkinuoran ikätoveri, Tasavallan presidentti Sauli Niinistö täytti äskettäin 75 vuotta ja kuuluu nyt hänkin siihen joukkoon, jonka mielipidettä ei kysellä.
– Lapset ja vanhukset ovat samassa asemassa. Kukaan ei kuule heitä itseään heidän omassa asiassaan.
Olkinuoran mielestä vanheneminen voi tuoda mukanaan paljon sellaista hyvää, jota maailmassa tarvittaisiin enemmän. Viisastuu, tulee arvostelukykyä ja suhteellisuudentajua. Alkaa kunnioittaa enemmän elämän hyviä asioita, toisia ihmisiä, ystävyyssuhteita, hyvinvointia – ja myös muiden mielipiteitä.
Karmeita ja kauniita kokemuksia
Karmeita kokemuksia kirkosta. Sellaisenkin jutun voisi kirjoittaa Hilkka Olkinuoraa haastattelemalla. Välillä hän on joutunut miettimään, millaista yhteisöä hän oikein työkseen edustaa.
Otetaan nyt vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohtelu. 1990-luvulla Olkinuora pyydettiin papiksi seksuaalivähemmistöjen kristilliselle leirille. Ihmiset kertoivat monenlaisesta syrjinnästä, ulossulkemisesta ja loukkaavista sanoista. Eniten Olkinuoraa kuitenkin satutti se, miten nöyrästi he siitä puhuivat.
– Että se nyt vain oli heidän osansa! Heistä jokaisen usko oli vahvempi kuin minun.
Tai naisjoukko, joka tuli vaihtamaan seurakuntaa. Kun kirkkoherra kysyi syytä, naiset kertoivat, että heidän joogaryhmänsä oli heitetty ulos heidän oman seurakuntansa tiloista, koska uudet työntekijät pitivät joogaa pakanallisena.
Olkinuora muistaa myös erään kokeneen kollegan oman papinuransa alkutaipaleelta. Tämä opasti siunauspuhetta valmistelevaa Olkinuoraa, että siunauspuheet kannattaa kirjoittaa itse ”vain tärkeille vainajille” – tavallisille ihmisille voi lukea valmiin puheen kirkkokäsikirjasta.
Parasta palautetta työntekijöille on se, että ihmiset kertovat liittyneensä takaisin kirkkoon, kun he ovat tehneet työnsä hyvin.
Tylyiltä ovat tuntuneet myös selitykset ja lohdutukset, joita monille lapsensa menettäneille on hyvää tarkoittaen tarjottu: että lapsi on nyt paremmassa paikassa tai että nyt lapsi välttyy synniltä. Kun Olkinuoran ja hänen Hannu-puolisonsa Ville-poika kuoli vauvana, heidän annettiin myös ymmärtää, että lapsen kuolema on rangaistus vanhempien synneistä – olivathan he eronneita.
– On liikuttavaa, että tällaisista kokemuksista huolimatta ihmiset roikkuvat kirkossa kiinni niin kuin leskivaimo Jeesuksen viitassa. He jaksavat antaa kirkolle anteeksi, Olkinuora sanoo.
– Mutta onhan monilla, minullakin, valtavasti myös hienoja kokemuksia. Parasta palautetta työntekijöille on se, että ihmiset kertovat liittyneensä takaisin kirkkoon, kun he ovat tehneet työnsä hyvin.
Hilkka Olkinuora on saanut useamman kerran kuulla, ettei ole kuin pappi. Aluksi se satutti ja itketti, mutta vähitellen hän ymmärsi, että kommentit oli tarkoitettu kiitokseksi.
Jumala on pitänyt kiinni
Hilkka Olkinuora itsekin on niitä, jotka roikkuvat kirkossa kiinni. Hän oli tehnyt komean uran toimittajana, kun hän päätti toteuttaa nuoruudenhaaveensa ja ryhtyi opiskelemaan teologiaa. Aluksi hän ei aikonut papiksi, mutta työharjoittelu sairaalassa muutti mielen.
Kerran hän keskusteli kuolevan potilaan kanssa, ja tuntui siltä, että sopivia sanoja on vaikea löytää. Enää hän ei muista, mitä tuli sanoneeksi, mutta juuri ne sanat osoittautuivat oikeiksi juuri sille ihmiselle.
– Minulle tuli vahva kokemus, että siinä en puhunut minä vaan Pyhä Henki. Se rohkaisi: pappina en ole yksin, vaan Henki on mukana koko ajan. En joudu keksimään itse vaan olen välittäjänä.
– Jumalanpalveluselämä on pitänyt minut kirkossa kiinni silloinkin, kun on tuntunut, etten jaksa. Alttarilla tiedän joka kerta olevani oikeassa paikassa ja että meidät on tarkoitettu toisillemme.
Senkin Olkinuora on kokenut, että vaikka hänen uskonsa ei tunnu kestävän, Jumalan usko häneen kestää. Vaikka hän on kuinka rettelöinyt, hänestä on pidetty kiinni.
– Pahinta oli varmaan silloin, kun meidän Ville kuoli. Sen jälkeen meni muutama vuosi, etten pystynyt rukoilemaan Isä meidän -rukousta, jossa pyydetään, että ”tapahtukoon sinun tahtosi”.
– Oikeudenmukaisuus on ollut minulle aina tärkeää, mutta sitä on kyllä riepoteltu. 11 vuotta sitten mieheni Hannu kuoli nopeasti levinneeseen syöpään. Tämän vuoden tammikuussa Jerri-koirani kuoli. Kevään mittaan minulla on ollut Jumalalle yhtä jos toistakin asiaa menetysteni tiimoilta.
Tämän jutun kuvat otetaan Hilkka Olkinuoran lapsuuden kotikulmilla Töölössä. Hän kertoo, että Töölön kirkko on ainoa paikka, johon hän koskaan on saanut porttikiellon. Rikos on ehkä vanhentunut, sillä siitä on kulunut yli 70 vuotta.
– Päiväkerhon täti kertoi meille, että lapset tuo – olikohan se nyt haikara vai enkeli. Meitä oli kaksi lääkärin lasta, jotka päätimme oikaista virheellisen tiedon. Potkuthan tästä opin kyseenalaistamisesta tuli.
Olkinuora hymähtää, että se oli ehkä varhainen varoitus siitä, miten jyrkästi kirkossa suhtaudutaan seksuaalisuuteen. Jotain enteellistä saattoi olla myös kirkon yläsalissa leikityssä Matka Jerusalemiin -leikissä.
– Olin hidas ja kömpelö ja jäin aina ilman tuolia. Eli myös ulkopuolisuuden tunteet tulivat varhain tutuiksi.
Kuka?
Hilkka Olkinuora, 75, on pappi, kirjailija ja toimittaja. Hän on työskennellyt muun muassa Kauppalehden päätoimittajana ja Tampereen ruotsinkielisen seurakunnan kirkkoherrana.
Mitä?
Olkinuora on Kirkko ja kaupungin uusi kolumnisti. Hän kirjoittaa kolumneja myös muun muassa Hufvudstadsbladetiin ja on yksi Ylen Pyöreä pöytä -radio-ohjelman vakiokeskustelijoista.
Motto
Asiat ovat nyt näin. Ne eivät ole toisin.
"Ymmärtääkö sanan kirkkomme vain puhuttua julistusta? Missä ovat muut aistit, seiniin tarttunut pyhän tuoksu, jo ovelta vastaanottava rauha, kirkkojen kantama kulttuuriperintö?" kyselee Hilkka Olkinuora ensimmäisessä kolumnissaan.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Heti kun armon juna nytkähtää yhdenkin seisakkeen, porukat rynnivät vetämään hätäjarrusta
PuheenvuorotNäin hiljaisella viikolla voisi laittaa kädet toisten osoittelemisen ja läimimisen sijaan ihan rauhassa ristiin, suosittelee Hilkka Olkinuora.
Mielipide: Onko 70-vuotias eläkeläinen vanhus?
Puheenvuorot
