Kolumni: Sallikaa lasten tulla ja olla, älkää estäkö heitä
Me aikuiset näemme omat lapsemme mieluiten harrastusmenestysten, arvosanojen ja vaivattomuuden kautta, Hilkka Olkinuora kirjoittaa.
”Sallikaa lasten tulla minun luokseni. Älkää estäkö heitä” sanoo Jeesus touhoille opetuslapsilleen, jotka varmistavat mestarille työrauhaa tuuppimalla fanit loitommas. Tämä teksti tavataan siis lukea lasta kastettaessa.
Olemme juuri ohittaneet lasten oikeuksien päivän ja elämme lasten viikkoa – huomasitko? YK:n Lasten oikeuksien julistus taitaa olla yhtä vähän tunnettu asiakirja kuin ylläoleva lasten evankeliumi, vaikka kumpikin on paitsi ajaton, myös raastavan ajankohtainen.
”Älkää estäkö heitä.” Juuri niin me nimittäin teemme lapsillemme. Estämme tulemasta näkyviksi, tulemasta kokonaan oleviksi.
Jo se, että lapsi pääsisi osaksi tulevien vanhempiensa elämänsuunnitelmaa. Me suuret ikäluokat synnyimme toki työvoimaksi ja tykinruuaksi, mutta me olimme myös tulevaisus ja toivo. Nyt päinvastoin maailman toivottomuus ja turvattomuus pidättelevät hankkimasta lapsia, ainakaan niin monta kuin haluaisi.
Miksi nimenomaan me suomalaiset jätämme toisemme suorittamaan ja uupumaan vanhemmuuden agilityradalla?
Pienen ihmisen kamppailu alkaa jo hedelmöityksestä ja synnytyksestä. Uskalletaanko minut edes saada? Lapsettomuushoidot ovat tiukassa, taksisynnytykset ovat moninkertaistuneet, synnytyspelkoa hoidetaan enää etänä.
Päiväkodissa pikkuinen saa tungeksia kohti alati vaihtuvien aikuisten huomiota ja koulussa kilpailla koko ajan uusissa opetusryhmissä vertaistensa suosiosta. Uusperheessä on vallattava asema uusien ihmisten sydämissä, Instagramissa filtteröitävä esiin muita houkutteleva, uskottava minä, ja kadulla näyttäydyttävä releissä, jotka peittävät pelot siitä, ettei kuulu mihinkään.
Muiden muksut näyttäytyvät helposti kohuotsikoiden, mielenterveys- ja rikostilastojen ja ennakkoluulojen valossa. Missä on se kuuluisa ”koko kylä”, jonka juhlapuheissa rekrytoimme kasvattamaan lapset? Miksi nimenomaan me suomalaiset jätämme toisemme suorittamaan ja uupumaan vanhemmuuden agilityradalla?
Lapsipoloisen puolestaan on nykyisin tunkeuduttava itse liian monen esteen läpi. Hänen on ansaittava nähdyksi tulemisensa, eritoten se hyväksyvän katseen ulottuville pääsy, puskettava esiin äiteineen kuin siinä evankeliumissa.
Muumien Ninni, näkymätön lapsi, kuoriutui vähitellen esiin, kun muumiperhe alkoi rakastaa häntä. Mutta kokonaan näkyväksi, kasvojaan myöten, hän tuli vasta kun hän sai olla vihainen. Kokonainen. Älkäämme estäkö heitä.
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Nyt murennetaan kymmentä käskyä, mutta ne ovat edelleen kovaa kamaa
PuheenvuorotKaikkea on ymmärrettävä, mutta kaikkea ei pidä hyväksyä. Käskyt ovat yllättävän hyvä työkalu, kirjoittaa Hilkka Olkinuora.
