Kommentti: Kiinnostavinta olympialaisten avajaisista käydyssä keskustelussa on se, mitä se kertoo pyhästä
Taiteessa ei ole oikeaa tai väärää, mutta se tekee näkyväksi sopivuuden rajat. Sen sai huomata myös ruotsalainen valokuvaaja parikymmentä vuotta sitten.
Vuonna 1998 Ruotsissa kuohui. Valokuvaaja Elisabeth Ohlsonin näyttelyssä Ecce Homo (Katso ihmistä tai Katso, ihminen) seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset esiintyivät kuvissa, jotka viittasivat Raamatun kertomuksiin. Yksi 12 kuvasta oli versio Leonardo da Vincin Viimeinen ehtoollinen -maalauksesta. Kuvassa Jeesus istuu samassa pöydässä drag-artisteiksi, transtaustaisiksi tai transvestiiteiksi tulkittavien ihmisten keskellä. Jeesus itse on valkeassa kaavussa, korkokengät jalassaan. Kuvat nähtiin esimerkiksi Tukholmassa ja Uppsalan tuomiokirkossa, myös Ahvenanmaalla vuonna 1999 ja Helsingissä vuonna 2000, mielenilmausten saattelemana.
Tapaus tuli mieleeni, kun seurasin Pariisin olympialaisten avajaisista käytyä kiivasta keskustelua, johon osallistuivat niin tavalliset ihmiset, poliitikot kuin uskonnolliset johtajatkin. Moni oli nähnyt olympialaisten avajaisissa vilahtaneessa kohtauksessa version da Vincin kuuluisasta maalauksesta, vaikka tarkoitus oli kaiketi kuvata kreikkalaisten jumalten pitoja, olympialaisiin sopivassa hengessä.
Yksi taiteen hienouksista on se, ettei siinä ole oikeaa eikä väärää, ei tekemisessä eikä tulkinnassa.
Olivatko kohtauksesta mielensä pahoittaneet sitten väärässä? Eivät oikeastaan. Kieltämättä da Vincin maalaus tuli minullekin ensin mieleen, kun näin dj Barbara Butchin kruunu päässään, värikkään seurueensa ympäröimänä. Yksi taiteen hienouksista on se, ettei siinä ole oikeaa eikä väärää, ei tekemisessä eikä tulkinnassa. Teoksissa saa nähdä mitä haluaa. Intertekstuaalisuus, toisten teosten lainaaminen tai niihin viittaaminen sanoin, kuvin ja teoin on olennainen osa taidetta.
Da Vincin maalaus on syöpynyt vahvasti mieliimme, niin vahvasti, että voi sanoa, että kuvat Jeesuksesta ja hänen rinnallaan istuvista apostoleista ovat tulkintoja tuosta da Vincin maalauksesta, eivät enää edes evankeliumiteksteistä, jotka viimeisestä ateriasta eri tavoin kertovat. Tulkintoja maalauksesta on nähty kautta aikojen, esimerkiksi Pyhän Laurin kirkon alttaritaulussa, Erika Vikmanin Syntisten pöytä -musiikkivideossa ja Benettonin mainoksessa.
Elisabeth Ohlson muisteli Ecce Homo -kuviensa saamaa vastaanottoa Ylellä keväällä nähdyssä Pohjoismaiset kulttuuriskandaalit -sarjassa. Uskonnollisessa perheessä kasvanut, pyhäkoulussa ja kirkkokuorossa mukana ollut Ohlson kertoi, kuinka hän tuli itse kaapista vuonna 1986 ja seurasi vierestä, kuinka hänen ystäviään kuoli AIDSiin. 1990-luvulla sairauden aiheuttama stigma oli raskas. Häpeää lisäsi se, että jopa jotkut ruotsalaispapit puhuivat taudista Jumalan rangaistuksena. Tämä kaikki sai Ohlsonin pohtimaan, kuka kelpaa ja keitä ovat aikansa hyljeksityt, joiden seurassa Jeesus näyttäytyisi.
Ennen näyttelyn avaamista Elisabeth Ohlson oli tavannut arkkipiispa K.G. Hammarin. Piispa kehui kuvia ja näytti niille vihreää valoa, mutta arveli, että kolmesta kuvasta voi tulla myös negatiivista palautetta. Arvio oli sinisilmäinen. Kuvista seurasi tappouhkauksia ja mielenosoituksia, joista saivat osansa niin taiteilija kuin piispakin. Europarlamentissa näyttely peruttiin. Suomessa kansanedustajat keräsivät nimilistaa näyttelyn kieltämiseksi. Jopa itse paavi Johannes Paavali II puuttui asiaan ja siirsi tapaamistaan arkkipiispa Hammarin kanssa. Kuvien katsottiin olevan jumalanpilkkaa.
Myös Jeesusta itseään syytettiin jumalanpilkasta.
Kuvien ja symbolien voima on valtava. Ne nostavat esiin sen, mikä meille on pyhää, mille ei saa nauraa tai mitä ei saa kritisoida. Tämä välittyy myös Raamatun kertomuksista: ei ole sattumaa, että Jeesuksen päähän painettiin häpäisymielessä orjantappurakruunu ja että Jeesus parodioi mahtimiehiä ratsastamalla hevosen sijaan aasilla. Myös Jeesusta itseään syytettiin jumalanpilkasta.
On arvokasta, että jokin on ihmisille pyhää. Kiivasta keskustelua lukiessani en silti voinut olla miettimättä, mikä oli se pyhä, jota olympialaisissa vilahtanut kohtaus loukkasi. Onko pyhää Jeesus itse vai da Vincin maalaus? Mitä se kertoo ihmiskuvasta tai pyhyyskäsityksestä, jos näemme tietynlaiset ihmiset friikkishowna, kuten kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministeri Ville Tavio (ps) avajaisseremoniaa kommentoidessaan luonnehti? Entä mitä se kertoo meistä, jos voimme kuvitella vain tietynlaiset ihmiset jakamassa leipää yhteisessä pöydässä Jeesuksen kanssa?
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Satiirin tarkoitus on käsitellä kulttuurin kipupisteitä, ei pilkata muita
PuheenvuorotLänsimainen kulttuuri vilisee viitteitä kristinuskoon, koska se on osa kollektiivista ymmärrystämme. Satiirin tekijän tulisi olla rehellinen omista motiiveistaan, Ella Luoma kirjoittaa.
