Kuula: Onko Antti Tuiskun uusi hittibiisi jumalanpilkkaa? Ei, sanovat 16-vuotiaat – kyse on aivan muusta

Kuula: Onko Antti Tuiskun uusi hittibiisi jumalanpilkkaa? Ei, sanovat 16-vuotiaat – kyse on aivan muusta

Antti Tuisku kuvaa tyylikkäästi hengellisen etsijän kiukkua ja surua, kun taivas ei vastaa vaan jättää ihmislapsensa yksin.

Antti Tuiskun uskontoa käsittelevä albumi saa fanit heiluttamaan palmunoksia ja kriitikot laulamaan hallelujaa. Nekin jotka ensin työnsivät virsikirjan nenään, kaivavat sitä nyt kiireesti ulos. Ei se jumalanpilkkaa ollutkaan. Päinvastoin. Jumala otetaan sydänvakavasti.

Alkuun popgenren pintalook hämäsi tottumattomia. Asiat sanotaan roisosti, kärjistäen ja vinosti. Liikaa on tarpeeksi. Mutta poppiin pätee sama kuin itse Isoon kirjaan. Kun tuntee lajien pelisäännöt, niitä osaa tulkita oikein. Antilla onkin asiaa.

Katsotaan siis Valittu kansa -video toisen kerran. Siinä öljyllä voideltu – sana Kristus kun tarkoittaa voideltua – Antti ratsastaa härällä ja julistautuu kaikkien pelastajaksi. Äkkiseltään näyttää ant(t)ikristuksen tulemukselta, mutta eipä olekaan.

Toista video

Kysyin isoskoulutettavilta videon pointtia. Mitä 16-vuotiaat näkevät siinä? Vastaus tuli saman tien. Siinä kritisoidaan popkulttuurin henkilöpalvontaa. Päättömät fanit ostavat idoleiltaan mitä vaan höttöä. Sana idoli tarkoittaa epäjumalaa. Idoli-Antti kritisoi itseäänkin osana photoshopattua kaupallista kulttuuria – tietäen että se sataa hänen omaankin kolehtihaaviinsa.

Tuiskun kehuttua uskontokritiikkiä nuoret eivät tunnistaneet. ”Juu että annapa mennä vaan, kaiken sun sikailun anteeksi saat.” Ei tällaista uskontoa missään vakavissaan opeteta. Ei edes Antin nuoruudenkaupungin Rovaniemen lestadiolaispiireissä. Tekopyhiä ihmisiä toki on, mutta se kertoo ihmisistä, ei uskonnosta.

Kuunnellaan sitten koko albumi.

Aamen. Ovelaa saarnaa. Kuulija saa päättää, onko se piilovinoilua vai hurskasta kipuilua suljetun taivaan edessä.

Jumalasta ei silti päästetä irti. Hänet otetaan vakavasti, vaikka hän ei tunnu välittävän ihmislapsestaan.

Tai ehkä taivas itse ansaitsee Antin vinoilut. Luoja nimittäin piiloutuu. Mistä mä tiedän, onko siellä ketään? Ottaahan tällainen päähän. Pidä tunkkis ja haista huilu. Mieleen tulevat Vanhan testamentin valituspsalmit ja Saarnaajan kirja. Sama aiheellinen suuttumus niissäkin. Antin valitusvirsillä on raamatulliset juuret.

Jumalasta ei silti päästetä irti. Hänet otetaan vakavasti, vaikka hän ei tunnu välittävän ihmislapsestaan. Ei tällaisesta levystä ole syytä pahastua. Päinvastoin. Aitoa kokemustahan siinä sanoitetaan.

Ja pöllöilyä pitääkin kritisoida. Tosin välillä Antti piirtää maalitauluun sellaisen kuvan uskonnosta, jota sen harjoittaja itse ei tunnista ollenkaan. Siksikään esitys ei loukkaa. Olkiukon pistely ei satuta ketään.

Yhtä asiaa vähän ihmettelen.

Antin itsensä mukaan ”albumilla kuuluu ihmisen kaipuu hengelliseen kotiin – sellaiseen, rauhaan, jota varmasti kaikki tällä planeetalla ennemmin tai myöhemmin etsivät”.

Silti hän ei katso muita etsijöitä rakkaudella tai edes kadehtien. Hengellisten ihmisten löytöjä ei esitellä edes lainaviisaustyyliin.

Uskonnoista kannattaa etsiä sitä, mikä on hyvää ja kaunista. Vain niin päästään eteenpäin. Tätä en kuule levyllä.

Silti loistava veto. Antti tulee soimaan riparipiireissä. Tiedä, vaikka joku raita päätyisi vielä Nuoren seurakunnan veisukirjaan.


Kirjoittaja on ahaa-elämyksiin addiktoitunut etsijä. Ja löytäjä. Taipumusta yläpilviajatteluun. Pappi, teologian tohtori ja tietokirjailija.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi