Panu Pihkala kertoo säätäneensä ruokavaliotaan ympäristö- ja eläineettisten seikkojen vuoksi. Välillä hän joutuu muistuttamaan itseään ruoan arvosta. Lounaspaikkana oli hävikkiravintola Waste & Feast Kalliossa.
Kristinusko ohjaa miettimään mitä syö – mutta miksi ruokakeskustelu repeää helposti riidaksi?
Ympäristöteologi Panu Pihkalan mielestä kannattaa tunnustaa, että ruokaan liittyy monenlaisia ristiriitoja. Sen jälkeen voi yrittää tehdä mahdollisimman vastuullisia valintoja.
Ruoka ei ole vain polttoainetta, jota tarvitsen pysyäkseni hengissä. Yhä harvemmin syöminen tuntuu myöskään nautinnolta. Jokainen annos lautasellani on teko, joka vaikuttaa ilmaston lämpenemiseen, maaperän ja vesien saastumiseen, eläinten kohteluun, elintarviketuotannossa työskentelevien ihmisten oloihin – ja toki myös omaan terveyteeni ja hyvinvointiini.
Päässäni pyörii myös lapsena sinne iskostettu oppi, että lautanen on syötävä kiitollisena tyhjäksi. Sodan ja sen jälkeisen elintarvikepulan lapsuudessaan kokeneet vanhempani ja opettajani eivät unohtaneet sitä, ettei täysi vatsa ole itsestäänselvyys. Nykyisinkin Suomessa on monia nälkäisiä leipäjonoissa seisovia ja kaduilla kerjääviä. Maailmassa noin 800 miljoonaa ihmistä näkee nälkää.
Tänään lautasellani on kasvis-soijarouherisottoa, timjamilla maustettuja porkkanasiivuja ja salaattia, jotka on valmistettu hävikkiraaka-aineista. Ruokahävikki on maailmanlaajuisesti iso ongelma, sillä arviolta noin 30 prosenttia kaikesta tuotetusta ruoasta jää syömättä.
Samanlaista annosta haarukoi myös lounasseuraksi kutsumani Panu Pihkala, joka toimii ympäristöteologian tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa ja on tutkinut ympäristöahdistusta ja ympäristötunteita. Tarkoitus on ruokailun ohessa myös puhua ruoasta.
Pihkala toteaa, että ruoka ja syöminen ovat hyvin latautuneita asioita, joista keskustelu nykyisin repeää helposti riidaksi tai somesodaksi. Ruokasuhde on soppa, jossa yhdistyvät lapsuudenperheen tavat, ystäväpiirin mieltymykset ja yhteisön tai koko kulttuurin ääneen lausutut tai lausumattomat säännöt. Kyse on myös hyvin henkilökohtaisesta ja kehollisestakin suhteesta.
– Ei siis ole yllättävää, että ruoka herättää niin paljon intohimoja ja monenlaisia tunteita – varsinkin, jos siihen vielä yhdistyy ilmasto- ja ympäristökysymyksiä tai eläimiin liittyviä kysymyksiä, jotka ovat poliittisesti latautuneita, Pihkala sanoo.
Aluksi on pakko kysyä Panu Pihkalalta, mitä oikein voi hyvällä omallatunnolla syödä.
– Siihen eri ihmisillä on erilaisia vastauksia. Jos ajatellaan ympäristölle koituvaa kuormitusta, niin silloin tietysti luomukasvisruoka on hyvä valinta. Mutta on aika vaikea löytää täysin ristiriidattomia ravinnonlähteitä ainakaan suurille ihmisjoukoille. Voi olla hankala selvittää esimerkiksi sitä, onko ruoan tuotantoon, kuljetukseen tai jälleenmyyntiin käytetty fossiilisia polttoaineita. Jos itse kasvattaa ruokansa, tietää ihan eri tavalla, miten se on tuotettu, Pihkala sanoo.
Hän lisää, että ehkä ruokaan liittyvää eettistä pohdintaa ei kannatakaan tehdä kovin karkealla ja kaksijakoisella hyvä–paha- tai puhdas–likainen-tyyppisellä jaottelulla. Sen sijaan voi tunnistaa ja tunnustaa, että ruokakysymyksiin liittyy monenlaisia ristiriitoja, ja sitten pyrkiä tekemään mahdollisimman vastuullisia valintoja.
Se, että ruoantuotannon ongelmiin tai oikeudenmukaisuuskysymyksiin ei lainkaan kiinnittäisi huomiota, olisi Pihkalan mukaan eettisesti huono ratkaisu. Toisaalta myös se, että olisi koko ajan eettisessä kriisissä, kävisi ennen pitkää sietämättömäksi. Se myös voisi vähentää voimavaroja tehdä sitä hyvää, mihin on mahdollisuus. Pihkala suositteleekin jonkinlaista tasapainoilua näiden ääriasentojen välillä.
Panu Pihkalan mukaan ruokaan liittyviä eettisiä pohdintoja ei kannata tehdä kaksijakoisella hyvä–paha-jaottelulla.
Kertakaikkisten suurten muutosten tekeminen omalle lautaselle, saati sitten koko perheen ruokatottumuksiin, voi olla hankalaa. Pihkala antaakin saman neuvon kuin terveellisempien elämäntapojen äänitorvet: uudet tavat kannattaa omaksua pienin askelin. Hän ottaa esimerkiksi eläinperäisiä tuotteita korvaavat kasviproteiinit, joista on viime vuosina tullut nopeasti osa monen arkista ruokavaliota.
Syyllisyyden ja häpeän kokemuksilla on lopulta ollut positiivinen vaikutus siihen, miten olen muuttanut ruokavaliotani.
Ruokavaliosta keskusteltaessa herää Pihkalan mukaan helposti myös kokemus siitä, että joku syyllistää. Jo se, että toinen valitsee vaikkapa vegaanisen lounasannoksen, saattaa nostaa esiin hankaliksi koettuja eettisiä kysymyksiä eläinten syömisestä ja aiheuttaa omantunnonpistoksia.
– Syyllisyydellä ja jopa häpeällä on ihmisen toiminnassa monimutkainen rooli. Omalla kohdallani tunnistan, että syyllisyyden ja häpeän kokemuksilla on lopulta ollut positiivinen vaikutus siihen, miten olen muuttanut ruokavaliotani.
– Voimakas syyllistäminen ei kuitenkaan tutkitusti ole tehokas tapa vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Sen sijaan se, että voi kokea hyvää omaatuntoa ja tyytyväisyyttä omista valinnoistaan, on monelle tärkeä motivaation ja jaksamisen lähde.
Se, mitä lautaselleen ottaa, voi olla myös uskonnollinen kysymys. Eri uskonnoilla on omat tapansa, sääntönsä ja rajoituksensa ruokavalion ja syömisen suhteen. Toisaalta moni nykyajan maallistunutkin ihminen tuntuu suhtautuvan ruokaan lähes uskonnollisesti: uuden ruokavalion omaksuminen voi muistuttaa kääntymiskokemusta, ruokavalion noudattamisessa saattaa olla dogmaattista jyrkkyyttä ja siitä poikkeaminen voi tuntua synniltä.
Kristillinen syöminen ei voi olla täysin välinpitämätöntä sen suhteen, mistä ruoka tulee.
Toisin kuin esimerkiksi juutalaisuudessa tai islamissa, kristinuskossa ei mitään ruoka-ainetta ole lähtökohtaisesti kielletty. Mutta olisiko mahdollista hahmotella sitä, millainen suhde ruokaan olisi kristillinen? Pihkala, joka on myös pappi, sanoo, että vastaus riippuu siitä, miten itse kukin kristillisyyden määrittelee.
– Uuden testamentin pohjalta nousee esiin ainakin kaksi asiaa: kiitollisuuden ilmaiseminen ruoasta ja eettinen ohje ravinnon jakamisesta nälkäisille. Ne ovat olleet mukana jo varhaisten seurakuntien jumalanpalveluksessa ja ehtoollisen vietossa, ja edelleenkin monet seurakunnat ihan konkreettisesti jakavat ruokaa vähävaraisille.
– Oma näkemykseni on, että kristillinen syöminen ei voi olla täysin välinpitämätöntä sen suhteen, mistä ruoka tulee. Ajattelen, että kristinuskoon sisältyy ohje miettiä, mitä ja miten syö.
Se, mitä ja miten syö, on perinteisesti ollut ajankohtaista varsinkin paastonaikoina, jolloin on valmistauduttu kirkkovuoden suuriin juhliin jouluun ja pääsiäiseen.
– Paastossa on usein myös eettisiä sävyjä. On ajateltu, että tietyistä ruoka-aineista pidättäytyminen muistuttaa ruoan arvosta ja myös siitä, että ruokaa jaettaisiin niille, joilla sitä on vähemmän. Kristinuskon historiassa ollut myös painotuksia, joissa paastoaminen ja tietty ruokavalio on liitetty lempeyteen toisia eläimiä kohtaan, Pihkala kertoo.
Yksi eettisen paaston muoto ovat erilaiset ympäristöasioihin keskittyvät paastot, jotka viimeisten noin viidenkymmenen vuoden aikana ovat yleistyneet kirkoissa. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on vuodesta 2012 alkaen vietetty pääsiäispaaston aikaan myös Ekopaastoa.
Ruokaostoksilla tuskaillessa tai pikaista lounasta kauhoessa unohtuu helposti, että kristinuskossa ruokaan liittyy myös pyhyysulottuvuus. Yhdessä syöminen ja juominen – ehtoollinen – on sakramentti eli pyhä toimitus. Alun perin ehtoollinen on ollut aivan konkreettisesti yhdessä nautittu ateria. Sittemmin arkisen ruokailun ja pyhitetyn syömisen yhteys on hämärtynyt ja ehtoollisesta on tullut enemmän rituaali.
– Ajatellaan vaikka öylättejä, joita Suomessa luterilaisessa kirkossa yleensä käytetään. Ne ovat kyllä käteviä, mutta eiväthän ne kovin paljon muistuta tavallista leipää. Joskus ehtoollisella saatetaan murtaa ihan oikeaa leipää, ja tiedän, että moni on kokenut sen vaikuttavaksi. Siinä tulee ihan eri tavalla syömisen ja ehtoollisen yhteys esiin, Panu Pihkala sanoo.
Hän lisää, että ruoan pyhyyden voi kokea myös silloin, kun ateria siunataan ja nautitaan sitten yhdessä hiljaisuudessa.
– Silloin ihan tavallisen ruoan jakamiseen voi liittyä samankaltaisia kokemuksia kuin monet ovat saaneet ehtoollisella ollessaan. Voi tuntea yhteyttä toisten kanssa ja jonkin itseä suuremman läsnäoloa.
Pihkala muistuttaa myös perinteisestä luterilaisesta tavasta eli ruokarukouksesta. Se vahvistaa kiitollisuutta ruoasta ja ylipäätään elämään liittyvistä lahjoista.
Pyhä, paha ruoka – Uskonnon ja etiikan näkökulmia. Toim. Virpi Mäkinen, Heikki Pesonen ja Risto Uro (Gaudeamus 2023).
Paasto alkaa tuhkakeskiviikkona 14.2. Samaan aikaan vietetään myös Ekopaastoa, jonka teemana on ”Arjen tekoja, toivon sanoja”.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kristityillä on ainakin seitsemän perustetta eläinten tehotuotannolle – eläinteologi ja pappi Kari Kuula vastaa niihin
Ajankohtaista HengellisyysSuomen evankelis-luterilainen kirkko pohtii nyt eläinten oikeuksia. Kirkkohallitus julkaisi ensimmäisen teoksen eläinteologiasta.
