Oiva Hujanen jakaa työaikaansa Viron ja Suomen kesken. Hänet kuvattiin Länsisatamassa joulukuussa.
Oiva Hujasen nuoruudenunelma täyttyi, kun Viron arkkipiispa kutsui hänet lähetystyöhön Tallinnaan
Uranvaihto vei kuusikymppisen Oiva Hujasen mentoriksi Tallinnan seudun papeille. Hän kuvaa omaa toimintaansa hyvien kysymysten tekemiseksi.
Nostokone pörräsi muhevalla maalla, ja perunat nousivat pomppimaan ritilälle. Nuori pappi Oiva Hujanen lajitteli juurikkaita yhdessä virolaisten nuorten kanssa. He olivat tulleet viikonlopuksi vanhalle maaseutukoululle opiskelemaan Raamattua, ja lounastauolla koko porukka osallistui perunannostoon koulun viljelyksillä.
Hujanen muistelee nostalgiaa äänessään kolmen vuosikymmenen takaisia hetkiä Viron neuvostotasavallan pelloilla. Horisontissa häämötti itsenäisyys, eikä Raamattu ollut enää kielletty kirja. Ilmassa oli hengellistä nälkää, ja hengellisestä herätyksestäkin puhuttiin.
Nyt 62-vuotiaana Hujanen on palannut palvelemaan virolaisia Evankelisen Lähetysyhdistyksen lähetystyöntekijänä. Työnkuvassa ei ole juurikkaiden nostoa, vaan luterilaisen kirkon työntekijöiden ohjausta.
– Minulle on annettu nimikkeeksi Tallinnan rovastikunnan hengellinen mentori. Käytännössä se tarkoittaa, että teen hyviä kysymyksiä. Annan myös papistolle sielunhoitoa.
Äänisen kautta etelään
Neuvostoliiton viimeisinä vuosina Oiva Hujanen ylitti usein Suomenlahden Raamattu laukussaan. Opettamisen lisäksi hän tuurasi sikäläistä maalaiskollegaa.
– Kun Neuvostoliitto hajosi, minulla oli ajatuksena lähteä lähetystyöhön Viroon. Halusin löytää nuoria opiskelemaan teologiaa, jotta kirkko voisi rakentua virolaiselta pohjalta.
Silloinen työnantaja Kansan Raamattuseura osoitti kuitenkin toisen ilmansuunnan. Hujanen muutti Venäjälle Äänisen rannalle, jossa hän palveli reilut kahdeksan vuotta Inkerin kirkkoa. Kontupohjassa jäsenmaksun maksavien määrä tuplaantui.
– Se oli rohkaisevaa.
Venäjän vuosia seurasi pitkä rupeama seurakuntatyötä Espoossa.
Samaan aikaan Virossa ehti tapahtua paljon. Sata vuotta sitten käytännössä kaikki virolaiset oli kastettu, mutta kommunismi katkaisi perinteen. Vuonna 1970 kirkolla oli vielä lähes satatuhatta jäsenmaksun maksanutta jäsentä. Itsenäisyyteen mennessä melkein puolet heistä oli kaikonnut.
Oiva Hujanen haluaa antaa kokemustaan ja aikaansa rakkaaksi tulleen sukulaiskansan käyttöön.
Rakkain sukulaiskansa
Itsenäistymisen aikoihin kirkkojen jäsenmäärä ponkaisi ylös, mutta kristinuskon vetovoima ei kestänyt kauan. Tilalle tulivat toiset aatteet. Nykyisin virolaisista alle kolmannes kuuluu johonkin uskontokuntaan. Suurin uskonnollinen yhteisö on evankelis-luterilainen kirkko, johon kuuluu 22 000 jäsenmaksun maksanutta jäsentä.
Miksi Viro Oiva Hujasen mielestä tarvitsee kristinuskoa?
– Usko on osa ihmisyyttä, ja aina ammennamme voimaa elämään jostakin. Luterilaisen uskon armo ja etiikka tukevat ihmisen persoonallisuutta.
Hujasen nuoruudenunelma lähetystyöstä Virossa toteutui, kun arkkipiispa Urmas Viilma kutsui hänet palvelukseen. Työ alkoi vuoden alussa.
– Haluan vielä antaa kokemustani ja aikaani rakkaimman sukulaiskansani käyttöön.
Hujasten lapset ovat jo isoja, eivätkä tarvitse isää joka päivä. Espoossa työskentelevälle puolisolle sopii, että mies on puolet kuukaudesta Suomenlahden toisella puolella. Toisen puolen kuukaudesta hän toimii lähettävän järjestönsä työssä Suomessa.
Viron maallistumista on turha voivotella
Yhteisöllisyyden rakentaminen on yksi Viron kirkon haasteista. Kommunismin aikana seurakunnista tuli tiiviitä yhteisöjä, joissa kärsittiin yhdessä, mutta yhteiskunnassa kehitys kulki toiseen suuntaan.
– Ihmiset privatisoituivat voimakkaasti, ja tämä näkyy nyt myös seurakunnissa. Kun enää ei olla henkensä uhalla kristittyjä, syvällinen ystävyys ja sitoutuminen on vähentynyt, Oiva Hujanen toteaa.
Hän ei liity maan maallistumista kauhistelevaan kuoroon. Uusia ihmisiä tulee jatkuvasti mukaan kirkon toimintaan, ja sen vaikutus yhteiskuntaan on paljon jäsenmääräänsä suurempi.
Myöskään Tallinnan papistolla ja seurakuntaneuvostoilla ei ole siipi maassa, vaan työssä näkyy halu kasvaa ja kehittyä. Tavoitteena on, että jokaisella jäsenellä olisi omassa yhteisössään jokin tehtävä.
– Rakkaus johtaa toimintaan.
Sitoutumisen lisäksi toinen iso kysymys on kieli. Hujasen mielestä virolaisten on itse päätettävä, järjestetäänkö viron- ja venäjänkielinen toiminta samassa seurakunnassa vai erillään. Hujanen pystyy työskentelemään jo nyt venäjäksi, ja viroa hän opiskelee kovaa vauhtia.
– On välttämätöntä, että jokaisella on mahdollisuus oppia luterilaista uskoa omalla äidinkielellään.
Ajoitusta täsmennetty 8.1. klo 16.20: Hujasen tehtävä Virossa alkoi tämän vuoden alusta.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Nyt on meidän vuoromme ottaa oppia virolaisilta, ja näistä asioista voisimme aloittaa
PuheenvuorotViron kansa selviytyi 51 miehitysvuoden läpi kielen, kirjallisuuden ja vahvan kansankulttuurin voimalla, kirjoittaa Heikki Nenonen.
