null ”Aikuisena huolien ja epäilysten keskellä mieleen nousevat pyhäkoululaulut koskettavat syvältä” – Lukijat kertovat, mitä pyhäkoulu antoi elämään

”Aikuisena huolien ja epäilysten keskellä mieleen nousevat pyhäkoululaulut koskettavat syvältä” – Lukijat kertovat, mitä pyhäkoulu antoi elämään

Pyhäkoulun huippukausi osui 1950-luvun loppuun, jolloin lapsia oli paljon, mutta harrastusmahdollisuuksia vähän. 

Mikä pyhäkoulussa opittu vaikuttaa elämääsi yhä, hyvässä tai pahassa? Millainen pyhäkoulu olisi hyvä paikka lapsellesi tai lapsenlapsellesi?

Kirkko ja kaupunki ­selvitti kokemuksia pyhäkoulusta kyselyssä, johon tuli yli 500 vastausta. Lisäksi Kirkko ja kaupungin Facebook-sivulla aiheesta kirjoitettiin yli 200 kommenttia.

Vastanneista valtaosalla oli lapsuuden pyhäkoulusta hyviä muistoja. ”Pyhäkoulu oli minulle rauhan ja levon paikka muuten niin levottomassa lapsuudessani”, kuvailee 63-vuotias nainen.

Moni kertoo saaneensa pyhäkoulussa valmiuksia ymmärtää ihmisten uskonnollisuutta. Yksi heistä kirjoittaa: ”Oman osani työelämästä tein perushoitajana. Jos en olisi käynyt pyhäkoulua, en varmaan olisi ymmärtänyt huolehtia potilaiden hengellisistä tarpeista.”

Jollekulle pyhäkoulu oli jopa alku ammatti-identiteetille. ”Kerran opettaja piti meille pyhäkoulun, jossa tutkittiin erilaisia Raamattuja, kerrottiin alkukielistä ja muuta mielenkiintoista. Se jäi jonnekin mielenpohjalle. Lopulta lähdin opiskelemaan teologiaa”, kertoo 49-vuotias nainen.

Tavoitteena lukutaito ja rehti ja hyvä elämä

Kirkko on kasvattanut lapsia aina, mutta erityisesti 1500-luvun reformaation jälkeen. ­Martti Luther piti tärkeänä, että jokainen voi itse ottaa Jumalan sanasta selvää, ja siksi piti oppia lukemaan. Se oli tehtävänä 1600- ja 1700-lukujen papeilla. Perustettiin lukkarinkouluja. Kinkereillä kuulusteltiin, mitä oli opittu.

Englannissa 1700-luvulla lehtimies Robert Raikes organisoi tehdaskaupunkien resuiset lapset kadulta Jumalan sanan ääreen. Lukutaidon lisäksi tärkeää oli rehti ja hyvä elämä. Suomessa perustettiin 1800-luvulla Pyhäkouluyhdistys, joka alkoi tuottaa opetusvälineitä lasten kristilliseen kasvatukseen: Lasten Pyhäkoululehteä, muistolausekuvia, osallistumistauluja ja tarroja. Ahkerat pyhäkoululaiset palkittiin. Yksi kyselyyn vastannut kertoi kantavansa pyhäkoulusta saamaansa ristiä edelleen kaulassaan.

Sain kokea olevani tärkeä ja Jumalalle rakas. Hyvän Paimenen kuva jäi elämään mieleeni. Rakastin sitä ja rakastan vieläkin. Lempeä, rakastava, turvallinen Jeesus toi turvaa niin turvattomalle kuin minä olin.
– Nainen, 47

Pyhäkoulun huippukausi osui 1950-luvun loppuun. Lapsia oli paljon, mutta harrastusmahdollisuuksia ja tapoja viettää perheen yhteistä aikaa vähän. Pyhäkoulu oli kaikille avoin ja korosti useam­man vastaajan mukaan kaikkien yhdenvertaisuutta.

”Mökin tyttö oli samalla viivalla rikkaitten talollisten lasten kanssa. Minun lapsuudessani oli aika normaalia, että ei seurusteltu yli luokkarajojen. Pyhäkoulussa niitä ei ollut, vaikka koulussa oli”, muistelee 52-vuotias nainen.

Turvallinen ilmapiiri oli tärkeä

Aiempina vuosisatoina pyhäkoulukuri oli yleensä tiukka: päivän evankeliumia kuulusteltiin jae jakeelta. Nyt kyselyyn vastanneet ovat välttyneet tuolta. Heidän muistoissaan näkyy lapsia ymmärtävän aikuisen pedagoginen ote.

”Muistan laulut ja tarrat, joita kerättiin. Tunnelma oli iloinen ja samalla levollinen. En tiedä, onko mieleen jäänyt se opittu asia, mutta tunnejälki, johon on mukava palata”, kertoo 49-vuo­tias nainen.

Vaikka kyselyyn vastanneiden muistoissa opittua sisältöä tärkeämpää oli turvallinen ja rauhallinen ilmapiiri, valtaosa vastaajista sanoo juuri pyhäkoulussa oppineensa kristillisen uskon perusasiat, rukoukset, virret ja laulut. Sen perinnön puuttuminen uusilta sukupolvilta herättää huolta. Siitä kirjoittaa 66-vuotias nainen: ”Olen lapsenlapsiltani kysellyt näistä uskonasioista; ­eipä heillä tunnu olevan minkäänlaista tietoa. Harmi.”

Kotona meille tuli Aku Ankka. Veljeni puhui jotain Mooses Ankasta, johon minä totesin juuri oppimani: Ei Mooses mikään ankka ollut.
– Nainen, 37

“Vähän huonompi pyhäkoululainen”

Kielteisistä pyhäkoulukokemuksista kyselyssä kertoi vain muutama vastaaja. Yksi heistä on 75-vuotias nainen, joka kirjoittaa: ”Kävin pyhäkoulua ja kristillistä tyttökerhoa 1950-luvulla Alppikadulla Pyhän Sydämen kappelin tiloissa. Ikävä kyllä ahdistuin kovastikin, koska koin, että en osaa olla oikeanlainen kristitty. Vuodet kirkosta eronneena helpottivat tunteita. Vaikka liityin kirkkoon uudelleen, en kuitenkaan tunne olevani kunnollinen kristitty. Silti uskon, että minutkin hyväksytään tällaisena vajavaisena yksilönä.”

Huonoissa kokemuksissa korostuu vertailu. Siitä kertoo 49-vuotias nainen: ”Tavallisesta perheestä tulevana koin automaattisesti olevani vähän huonompi pyhäkoululainen kuin uskovaisista perheistä tulevat lapset. Ehkä se tuli tavasta opettaa kysymällä: kuka tietää, kuka on kuullut, kuka osaa kertoa? Osa tiesi. Tai ehkä lapset itse halusivat tehdä eroa ja loistaa tietämyksellään. Sieltä saakkako minulle jäi pitkään vaikuttanut käsitys kristityistä toisia arvioivina ja arvostelevina ihmisinä, joiden arviointietäisyydelle ei tee mieli mennä? Minulle pyhäkoulu ja myöhemmin myös seurakunta olivat enemmän muiden tontilla, jonne en ihan kuulu enkä haluakaan kuulua. Uskon olen aina nähnyt omana ja tuttuna, uskon jakamista muiden edessä tai kanssa taas en.”

Pyhäkoulu madalsi kirkon kynnystä

Yksi kyselyyn vastanneista arvioi, että pyhäkoulu on pitänyt hänet kirkon jäsenenä. Toiselle se on avannut kirkon oven. ”Monia pyhäkoulussa laulettuja lauluja huomaan hyräileväni yhä vuosikymmenten jälkeen. Ne tuovat edelleen elämään vuoroin iloa ja vuoroin lohtua. Minusta on, kenties pyhäkoulunkin ansiosta, tullut säännöllinen kirkossa kävijä. Lapsen usko on saanut kasvaa”, kirjoittaa 42-vuotias nainen.

45-vuotias nainen näkee, että pyhäkoulun tärkein anti hänelle on ollut se, että pyhäkoulu madalsi kirkon kynnystä. ”Sen valot, äänet ja tuoksut tulivat tutuiksi, sen tunnelma, mummut mustissa takeissaan ja perheet, jotka olivat vähän varovasti läsnä. Tutuksi tuli myös kirkon luonnollisuus ja osallisuus viikon ja vuoden kierrossa.”

Pyhäkoulun asema alkoi kuitenkin muuttua, kun kirkon kasvatus ammatillistui ja alettiin kehittää uusia työmuotoja. Pyhäkoulu jäi paljolti asialle omistautuneiden vapaaehtoisten pyhä­koulun­opettajien vastuulle. Monin paikoin se tarkoitti lopulta pyhäkoulun hiipumista tai jäämistä kapean sisäpiirin lastenkirkoksi.

Äitini oli pyhäkoulunopettaja. Olin pieni silloin ja muistan kala-tarrat, jotka laitettiin isoon verkkoon.
– Nainen, 56

Seurakunta alkoi ujostella tai vähätellä rukouksen, virsiperinteen ja Raamatun esillä pitämistä samaan aikaan, kun kristillinen tapa ja ymmärrys ohenivat kouluissa ja kotona. Yhteiskunnan uskontokriittisyys ja kunnallisen päivä­hoidon vaatimus tunnustuksettomuudesta vaikuttivat monin paikoin myös seurakunnan omaan toimintaan.

Nyt perheet miettivät, mitä vastata lapsen suuriin elämän ja kuoleman kysymyksiin. Miten lapsesta kasvaa uskontolukutaitoinen maailmankansalainen, jos hän ei tunne omaa uskontoaan? Ilman suhdetta oman uskonnon perinteeseen, kertomuksiin, lauluihin ja rukouksiin, vieraantuminen siitä alkaa jo lapsena.

Millainen pyhäkoulun sitten pitäisi olla?

”Paikka, jossa opitaan ja nautitaan kristillisyyden runsaista antimista”, vastaa kyselyssä 58-vuotias nainen. ”Pyhäkoulun tulisi tarjota vaihtoehto teknokraattiselle maailmalle. Humanismin ja teologian valtakunta, jossa voi levätä kiireeltä”, ehdottaa 45-vuotias mies.

”Pyhäkoulu on entistä tärkeämpi nykyajan lapsille moniarvoisuuden ja -kulttuurisuuden ymmärtämiseksi. Nykyaikainen pyhäkoulu on ekumeeninen ja jakaa tietoa myös ympäristöstä sekä maapallon väestön tilanteesta. Pyhäkoulun tärkein tehtävä on ohjata lapsia toimimaan toisten lasten kanssa yhteistyössä ja ymmärtämään myös erilaisuutta”, kirjoittaa 67-vuotias nainen.

Tasa-arvoinen ilmapiiri on tärkeä

Kun Suomen Pyhäkoulun Ystävät -yhdistys kokosi voimansa miettimään, miten pyhäkoulun päältä voisi pyyhkiä pölyt, Jaana Haapala mainostoimisto Funckista kehotti pitämään kiinni brändistä, jonka kaikki edelleen tuntevat.

– Vaikka mielikuva pyhäkoulusta olisi nukkavieru, on se turvallinen. En ole ainoa, jolla on hyviä muistoja pyhäkoulusta, Haapala sanoo.

– Ymmärrän hyvin vanhempien ja isovanhempien kädettömyyden, kun haluaisi siirtää arvostamaansa kristillistä perinnettä, mutta ei tiedä, miten, hän jatkaa.

Tykkäsin käydä lapsena kaakaopyhäkoulussa. Ensin keitettiin aina kaakao, joka juotiin ohjaajien kanssa ja sitten käsiteltiin päivän aiheita.
– Nainen, 26

Nykypyhäkoulusta kysyttäessä vastaajien mielestä tärkeintä ei ole pyhäkoulun toteutustapa tai sisältö vaan kaikkia tasa-arvoisesti kohteleva ilma­piiri ja kuunteleva, turvallinen aikuinen.

Lapsi tarvitsee tilan ihmetellä ja kysyä. Se kasvattaa luottamusta elämässä selviytymiseen ja rohkeutta käsitellä pelkoja, kuolemaakin. ­Kirkko ja kaupungin Facebook-sivulla joku muistelee, miten hänelle lapsena vaikeassa elämäntilanteessa avuksi riitti jo pelkkä pyhäkoulutaulu: ”Hyvä Paimen seisoi taulussa löytämänsä eksynyt karitsa sylissään. Taulu roikkui seinällä vuoteeni vieressä. Aina, kun pelotti, ajattelin, että olen se sylissä oleva karitsa.”

Kyselyyn vastannut 45-vuotias nainen muistelee puolestaan pyhäkoululauluja ja niiden kuvamaa turvallista Jumalaa, johon lapsen mieli luotti täysin. Samat lapsuudesta nousevat laulut tuovat hänelle yhä lohtua.

”Aikuisena huolien ja epäilysten keskellä mieleen nousevat pyhäkoululaulut koskettavat syvältä. Kyynelet nousevat silmiini, kun lohdutan lastani ja kun kuulen muuten niin rationaalisen ja skeptisen itseni sanovan, että Jumala tietää huolemme, Taivaan Isä, joka on luonut kaiken, pitää huolen meistä. Se lohduttaa minua edelleen.” 

Lainaukset ovat vastauksia pyhäkoulukyselyyn, jonka Kirkko ja kaupunki teki loka–marraskuussa 2021. Jutun kuvituksena on käytetty vanhoja pyhäkoulutauluja.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: