Tutkijan mukaan 2010-luku oli käännekohta: usko Jumalaan romahti, ja kristinusko alkoi näyttää nuorten silmissä vieraalta – ”Osa työntekijöistä on henkisesti luovuttanut”, sanoo kirkkoherra
15–29-vuotiaista vain 15 prosenttia kertoo uskovansa kristinuskon Jumalaan, mutta huomattavasti suurempi osuus, 23 prosenttia, uskoo henkimeedioihin. Kuvalähde: Istock

15–29-vuotiaista vain 15 prosenttia kertoo uskovansa kristinuskon Jumalaan, mutta huomattavasti suurempi osuus, 23 prosenttia, uskoo henkimeedioihin. Kuvalähde: Istock

Tutkijan mukaan 2010-luku oli käännekohta: usko Jumalaan romahti, ja kristinusko alkoi näyttää nuorten silmissä vieraalta – ”Osa työntekijöistä on henkisesti luovuttanut”, sanoo kirkkoherra

Nuoret aikuiset ovat vieraantuneet kristinuskosta, mutta eivät suhtaudu yhtä kriittisesti muunlaiseen hengellisyyteen.

Siitä ei pääse yli eikä ympäri: kristinusko on Suomessa kriisissä.

Luterilaisen kirkon uusin nelivuotiskertomus Uskonto arjessa ja juhlassa – Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016–2019 maalaa karun kuvan siitä, miten suomalaisten suhtautuminen kristinuskoon on muuttunut.

Kristinuskon Jumalaan uskovien määrä on lähes puolittunut 2000-luvulla. Kun vuonna 1999 47 prosenttia suomalaisista kertoi uskovansa kristinuskon Jumalaan, vuonna 2019 prosentti oli 25. Muilla tavoin Jumalaan uskovien osuus laski 27 prosentista 18 prosenttiin.

Ensimmäistä kertaa tutkimushistoriassa alle puolet suomalaisista kertoo uskovansa minkäänlaiseen Jumalaan.

– Elämme isoja murrosaikoja. Kristillisyys on Suomessa mullistuksen kourissa, sanoo yksi nelivuotiskertomuksen kirjoittajista, Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kimmo Ketola.

Nuorissa ikäryhmissä sosiaalinen paine alkaa pikkuhiljaa vetää siihen suuntaan, että on parempi olla uskomatta, jos ei halua menettää kasvojaan.
– Kimmo Ketola

Suinkaan kaikki kirkon jäsenet eivät ole menneinäkään vuosikymmeninä uskoneet kirkon oppiin erityisen vankasti. Valtaosa kirkon jäsenistä on niin sanottuja kulttuurikristittyjä, jotka pitävät kirkkoa ja sen perinteitä tärkeänä osana suomalaista sielunmaisemaa.

Mutta nuoremmissa ikäpolvissa kulttuurikristityt harvenevat. Nelivuotiskertomus puhuu kulttuurikristillisyyden murtumisesta.

– Kirkollisten toimitusten arvostus on romahtanut. Se on signaali, että kulttuurikristillinen ajattelu alkaa olla tiensä päässä, Ketola toteaa.

– Tietynlainen taitepiste ohitettiin 2010-luvulla. Nuorissa ikäryhmissä sosiaalinen paine alkaa pikkuhiljaa vetää siihen suuntaan, että on parempi olla uskomatta, jos ei halua menettää kasvojaan. Edellisillä sukupolvilla se on ollut toisinpäin.

Tutkija Kimmo Ketolan mukaan suomalainen kristillisyys on mullistuksen kourissa. Kuva: Hannu Jukola / Kirkon tutkimuskeskus

Tutkija Kimmo Ketolan mukaan suomalainen kristillisyys on mullistuksen kourissa. Kuva: Hannu Jukola / Kirkon tutkimuskeskus

Kristinuskon kieli ei ole helppoa ammattilaisellekaan, sanoo Korson kirkkoherra

Pitääkö kirkossa olla huolissaan? Kyllä ja ei, vastaa Korson kirkkoherra Tuomas Antola.

Kyllä sikäli, että tilastot eivät valehtele – eivätkä ne ennusta kirkolle suotuisaa tulevaisuutta. Antolan mielestä on kuitenkin syytä pohtia, mitä ihmisten sanojen taakse kätkeytyy.

Mietitäänpä vaikka uskoa Jumalaan, kristilliseen tai muunlaiseen.

– Moni saattaa miettiä, mitä Jumalalla tai jumaluudella tarkoitetaan. Millaiseen Jumalaan uskomisesta me puhumme? Onko kyseessä jokin korkeampi kosminen voima, persoonallinen Jumala vai jotain siltä väliltä?

Antola huomauttaa, että uskostaan epävarmojen ihmisten osuus on kasvanut. Epävarmuus saattaa hänen mukaansa johtua siitä, että kirkon kieli ei avaudu kansalle.

– Eikö kirkon käyttämä kieli tavoita tai kosketa kirkon liepeillä liikkuvia? Kielenkäytön pitäisi olla kansantajuisempaa. Kristillisen kulttuuritulkkauksen pitäisi olla meille arkipäivää, Antola sanoo.

Toisaalta ei ole ihme, jos kristillinen oppi tuntuu ihmisistä vieraalta. Jumala ei oikein taivu sanoihin, ja siksi Antolan mukaan kristinusko puhuu kieltä, joka tasapainoilee ristiriidan yllä.

Mikä muu taho voisi samalla tavalla viestiä toivosta sairauksien ja kuoleman edessä kuin kristillinen kirkko?
– Tuomas Antola

– Yhtäältä on yritettävä sanoittaa sitä, mitä ei voi sanottaa. Toisaalta on pyrittävä säilyttämään uskon kielen mysteeriulottuvuus. Kuinka moni meistä osaisi hihasta selittää sovituskuoleman ydinajatuksen? Ei se ole helppoa meille ammattilaisillekaan.

Antola ajattelee, että kristinuskossa ei ole niinkään kyse oikeassa olemisesta kuin suhteessa elämisestä. Hän mainitsee Vantaan seurakuntien katumainokset, joiden sloganiin on kiteytetty kirkon olennainen viesti: ”Uskalla elää. Ja kuolla.”

– Sitä vartenhan kirkko on olemassa, että ihminen uskaltaisi yhtäältä elää täyttä elämää ehdoitta rakastettuna ja toisaalta kuolla kastettuna kristittynä turvaten suomalaisen joskus arkaan ja pelkistettyyn uskonvakaumukseen, että kyllä jotakin muutakin on.

Antolan mielestä on myös hyvä muistaa, että nelivuotiskertomus on tehty ennen koronapandemiaa. Kirkko on kuluneen vuoden aikana rientänyt auttamaan pandemiasta kärsiviä ihmisiä etenkin pääkaupunkiseudulla.

– Kirkon rooli korostuu varsinkin suurten yhteiskunnallisten kriisien hetkellä. Mikä muu taho voisi samalla tavalla viestiä toivosta sairauksien ja kuoleman edessä kuin kristillinen kirkko?

Pitääkö siis olla huolissaan? Antolan mukaan ei sikäli, että Jumalan olemassaolo ei ole riippuvainen ihmisen pohdinnoista. Kristillinen kirkko on ennenkin noussut toivottomalta näyttäneestä tilanteesta.

– Jos kahdentoista oppimattoman rötväukon porukka olisi vajonnut epätoivoon pari tuhatta vuotta sitten, mitä siitä olisi seurannut? Tänä päivänä tuo seuraajien joukko on kasvanut 2,4 miljardiin ihmiseen.

Korson kirkkoherra Tuomas Antola huomauttaa, että pari tuhatta vuotta sitten kahdellatoista oppimattomalla miehelläkin oli hyvät syyt vajota epätoivoon. Kuva: Marianna Siitonen

Korson kirkkoherra Tuomas Antola huomauttaa, että pari tuhatta vuotta sitten kahdellatoista oppimattomalla miehelläkin oli hyvät syyt vajota epätoivoon. Kuva: Marianna Siitonen

Nuoret aikuiset ovat vieraantuneet kristinuskosta, mutta eivät kaikesta hengellisestä

Kirkon uuden nelivuotiskertomuksen mukaan suomalaiset eivät ole ryhtyneet porukalla ateisteiksi. Vain 24 prosenttia sanoo ykskantaan, ettei usko Jumalaan. Yhtä moni määrittelee itsensä uskonnottomaksi.

Myöskään kristinuskosta etääntynein nuori polvi ei suhtaudu yhtä nihkeästi kaikkeen hengellisyyteen. 15–29-vuotiaista vain 15 prosenttia kertoo uskovansa kristinuskon Jumalaan, mutta huomattavasti suurempi osuus ikäluokasta, 23 prosenttia, uskoo henkimeedioihin. 70–79-vuotiaista sellaisiin uskoo vain 10 prosenttia.

15–29-vuotiaiden ikäluokasta 42 prosenttia uskoo, että on olemassa näkymättömiä maailmoja tai olentoja, jotka vaikuttavat meidän maailmaamme.

– Näyttää siltä, että nuoret sukupolvet ottavat etäisyyttä nimenomaan kristillisiin uskomuksiin. Jostain syystä kristillinen oppikokonaisuus näyttäytyy heille vieraana, tutkija Kimmo Ketola sanoo.

– Uskonnottomienkin ihmisten ryhmässä on paljon enemmän avoimuutta esimerkiksi enkeliuskomuksille kuin perinteisille kristillisille uskomuksille.

Ketola huomauttaa, että uskonnollisuus ei ole yksiselitteinen termi. Kirkon nelivuotiskertomuksen kyselyissä ihmisiä pyydettiin itse kertomaan, kokevatko he olevansa uskonnollisia vai uskonnottomia.

– Mutta silloin jää avoimeksi, mitä uskonnollisuus on heidän mielestään.

Minulla on hivenen sellainen tunne, että näihin haasteisiin olisi pitänyt vastata jo aiemmin.
– Kimmo Ketola

Ketola uskoo, että media on vaikuttanut merkittävästi nuorten aikuisten mielikuvaan siitä, onko uskonnollisuus hyvä vai huono juttu. 1990-luvulla syntyneet ovat nähneet ääri-islamistista terrorismia ja samaa sukupuolta olevien pariskuntien avioliittoihin kielteisesti suhtautuvia konservatiivikristittyjä. Arvotutkimusten mukaan tasa-arvo on nuorille aikuisille keskeinen arvo. Kirkko, joka kieltää häät samaa sukupuolta olevilta pareilta, näyttää sortajalta.

Mutta kun katsoo kaiken ikäisten suomalaisten ilmoittamia syitä sille, miksi he ovat eronneet kirkosta, tasa-arvoasiat eivät nouse kärkeen. Tärkeimmät syyt ovat, ettei kirkolla ole eronneelle merkitystä (68 prosenttia), eronnut ei koe olevansa uskonnollinen (62 prosenttia), eronnut ei halua maksaa kirkollisveroa (61 prosenttia) ja eronnut ei usko Jumalaan (54 prosenttia).

– Jatkuvasti korostuu se, että kirkon jäsenyys on yhä vahvemmin sidoksissa elämänkatsomukseen ja nimenomaan Jumala-kysymykseen, Ketola toteaa.

– Kaikki merkit viittaavat siihen, että ihmisten etääntyminen kirkosta jatkuu. En näe näissä aineistoissa merkkejä mistään voimakkaasta käänteestä. Minulla on hivenen sellainen tunne, että näihin haasteisiin olisi pitänyt vastata jo aiemmin.

Oulunkylän kirkkokherra Ulla Kosonen kamppailee epäonnistumisen tunteen kanssa, mutta ei suostu tappiomielialaan. Kuva: Sirpa Päivinen

Oulunkylän kirkkokherra Ulla Kosonen kamppailee epäonnistumisen tunteen kanssa, mutta ei suostu tappiomielialaan. Kuva: Sirpa Päivinen

Osa kirkon työntekijöistä on luovuttanut, mutta toiset katsovat innoissaan eteenpäin, sanoo Oulunkylän kirkkoherra

Jäsenkato alkaa tuntua yhä enemmän myös kirkon taloudessa. Vuosina 2009–2019 luterilaiset seurakunnat ovat säästäneet 13 prosenttia henkilöstökuluissa. Oulunkylän seurakunnassa se on näkynyt esimerkiksi siinä, että eläkkeelle jääneiden työntekijöiden tilalle ei ole palkattu uusia.

– Sanotaan, että luonnollisen poistuman kautta on kivutonta vähentää työntekijöitä. Mutta ei se ole kivutonta niille ihmisille, jotka ovat tehneet 40 vuotta työtä, jolle ei tulekaan jatkajaa. Siinä joutuu miettimään, onko työni ollut niin merkityksetöntä, että se voidaan vain lopettaa, sanoo Oulunkylän kirkkoherra Ulla Kosonen.

Nelivuotiskertomuksen lukemat eivät tule Kososelle yllätyksenä. Hän on huomannut, että ihmisten usko Jumalaan on hiipunut. Se tulee esille keskusteluissa niin arjessa kuin töissäkin.

Kosonen pohtii samaa asiaa kuin Tuomas Antola: eivätkö kirkon työntekijät osaa puhua uskosta vakavasti otettavalla ja ymmärrettävällä tavalla?

– Silloin, kun kirkko on itsestäänselvyys, pappi voi päästää itsensä helpommalla. Mutta nyt meidän täytyy kehittyä. Meidän pitää ottaa ihmisten kysymykset vakavasti ja hankkia teologista vankkuutta.

Oletetaan, että kirkosta vieraantunut ihminen tulee kysymään, miksi hänen pitäisi uskoa Jumalaan. Mitä kirkkoherra Kosonen vastaisi?

Kosonen miettii hiljaa.

– Olen miettinyt tätä pitkään, hän sanoo.

– Mielestäni kenenkään ei ole pakko uskoa Jumalaan. Mutta kun itse katson ihmisen elämää ja maailmaa, ne näyttävät niin ihmeellisiltä, että minä uskon.

– Meistä kukaan ei pärjää täällä yksin. Uskonnoissa on kautta aikojen puhuttu siitä, että ihminen on elämässään riippuvainen jostain isommasta, jota hän ei aivan ymmärrä.

Uskonnoissa on kautta aikojen puhuttu siitä, että ihminen on elämässään riippuvainen jostain isommasta, jota hän ei aivan ymmärrä.
– Ulla Kosonen

Mikä Jumala sitten on? Elämän alkusyy ja lähde, Kosonen ajattelee.

– Jumala ei typisty sellaisiin sanoihin, joita olemme kirkossa tottuneet käyttämään. Mutta kristinuskon ja juutalaisuuden perinteessä on valtavasti tapoja puhua Jumalasta moniulotteisesti ja vivahteikkaasti.

Kosonen kertoo tekevänsä surutyötä siitä, että sellaista kirkkoa, jossa hän itse nuorena kasvoi ja johon hän sittemmin meni töihin, ei enää ole. Kun seurakunnan jäsenmäärä putoaa prosentilla joka vuosi, Kosonen tuntee keinottomuutta.

– Siinä joutuu kamppailemaan epäonnistumisen tunteen kanssa. Tiedän, että osa kirkon työntekijöistä on jo henkisesti luovuttanut. Tunnistan sen, koska joudun kamppailemaan asian kanssa myös itse, hän sanoo.

– Tiedän, että tämä on maailmanlaajuinen kysymys, johon minä en ole syypää, mutta tämä on minun tonttini.

Vaikeasta tilanteesta huolimatta Kosonen ei suostu tappiomielialaan. Hän toteaa, että kullakin historian ajanjaksolla on omat haasteensa. Kosonen elää nyt, ja hänen työmaansa näyttää tältä.

– Näen kirkossa kuitenkin enemmän innostusta ja eteenpäin katsomista kuin tappiomielialaa.

Mihin suomalaiset uskovat nyt?

Kirkon uusi nelivuotiskertomus jaottelee suomalaiset neljään ryhmään sen perusteella, miten he suhtautuvat kirkkoon ja yliluonnollisiin asioihin.

Kulttuurikristityt arvostavat kirkkoa ja kristinuskon perinteitä, mutta suhtautuvat varauksella yliluonnollisiin uskomuksiin. Heitä on tällä hetkellä 34 prosenttia kansasta, mutta osuus laskee nuoremmissa polvissa.

Uskovat ovat jotakuinkin perinteistä kirkkokansaa, jotka ottavat kristinuskon opetukset tosissaan. Heitä on suomalaisista 29 prosenttia. Tutkija Kimmo Ketola uskoo, että uskovien määrä vakiintuu tulevina vuosina jonnekin 15–25 prosentin paikkeille.

Uskonnottomat ovat maallisia ihmisiä, joista iso osa ilmoittaa olevansa ateisteja ja jotka suhtautuvat uskonnollisiin yhteisöihin välinpitämättömästi tai kielteisesti. Heitä on 24 prosenttia.

Etsijät suhtautuvat hengellisyyteen myönteisesti ja ovat usein avoimia yliluonnollisille uskomuksille, mutta suhtautuvat luterilaiseen kirkkoon ja kristillisiin oppeihin ristiriitaisesti. Heitä on väestöstä 22 prosenttia. Etsijöiden joukko menee jossain määrin limittäin kolmen edellisen ryhmän kanssa: ihminen voi olla vaikkapa kulttuurikristitty ja etsijä.

– Julkisuudessa keskustellaan lähinnä uskovaisista ja uskonnottomista ja että ihmisten pitäisi valita niiden väliltä, mutta todellisuus ei ole tällainen. Vähintään yhtä suuret ryhmät ovat etsijöitä ja kulttuurikristittyjä, Kimmo Ketola sanoo.

Kulttuurikristityt ovat vanhastaan tyytyväisiä kirkkoon, vaikka eivät olekaan aktiivisia kirkossakävijöitä. Uskovat voivat arvostella kirkkoa liiasta vapaamielisyydestä, mutta heillekin on kirkon sisällä omat herätysliikkeensä ja järjestönsä. Uskonnottomat ovat kirkolle vaikea pala, mutta Ketola kehottaa seurakuntia lähestymään etsijöitä.

– Etsijät hakevat yksilöllistä hengellisyyttä. Kristillisessä perinteessä on hengellisiä harjoituksia, joita kirkko voisi tarjota heille, esimerkiksi kristillistä meditaatiota tai hiljaisuuden retriittejä. Etsijät eivät tiedä, että kirkolla on sellaista tarjolla.

Mutta eivätkö etsijät kavahda kristillisiä opinkohtia, joihin he eivät halua sitoutua? Eivät välttämättä, Ketola tuumii.

– Jos menet vaikkapa johonkin joogaryhmään, sieltäkin löytyy taustalta kaikenlaisia uskomuksia, joihin suurin osa kävijöistä ei tunne vetoa. He vain sivuuttavat ne. Ihmiset ovat joustavia.

Nelivuotiskertomuksessa suomalaiset jaottellaan myös sen mukaan, suhtautuvatko he avoimesti vai torjuvasti toisten ihmisten maailmankatsomuksiin.

Suurin yksittäinen ryhmä, 29 prosenttia suomalaisista, ovat sekulaarit eli maalliset inklusivistit. He ajattelevat, että uskonnot edustavat tärkeitä arvoja, vaikka eivät olekaan totta.

25 prosenttia suomalaisista on uskonnollisia pluralisteja, jotka ajattelevat, että kaikki uskonnot ovat pohjimmiltaan yhtä totta.

15 prosenttia on uskonnollisia inklusivisteja, jotka ajattelevat, että kaikissa uskonnoissa voi olla jonkin verran totuutta, mutta täydellisimpänä totuuden löytää vain yhdestä uskonnosta.

12 prosenttia on sekulaareja eksklusivisteja, jotka ajattelevat, että kaikki uskonnot ovat valhetta ja ihmisille haitallisia.

Pienin ryhmä, 5 prosenttia kansasta, ovat uskonnolliset eksklusivistit. He ajattelevat, että totuus löytyy vain yhdestä uskonnosta ja muut uskonnot ovat väärässä.

Ketola toteaa, että sekä uskonnollinen että uskonnoton ääriajattelu on suomalaisille harvinaista.

– Vain harva ajattelee, että ainoastaan oma uskonto on totta tai että kaikki uskonnot ovat vahingollisia erehdyksiä. Suurin osa ihmisistä on jostain siitä väliltä.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi