Feminismi tuo iloa kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen elämään. – Sukupuolten sota taas ei ole kiinnostavaa, hän sanoo.
”Eläin saattaa tavoittaa pyhyyden kokemuksen helpommin kuin ihminen” – Kirjailija Vilja-Tuulia Huotariselle pyhä on aina jaettu kokemus
Kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen suhde omiin tunteisiin on muuttunut vuosien aikana myönteisemmäksi. Häntä kuitenkin häiritsee nykyajassa yleinen tunteissa vellominen.
Ruumiillisuus: ”Ruumis tavoittaa asiat usein ennen järkeä.”
– Ruumiillisuudesta puhutaan paljon, ja se on tullut minullekin tärkeämmäksi vuosien myötä. Lapsena tanssin kuusi vuotta balettia. Aluksi koordinaatiokykyni oli täysin hukassa, eikä tanssiminen ollut minusta erityisen mukavaa. Tanssi opetti minua luomaan suhteen omaan kehooni. Itselläni kehoon ei ole liittynyt vaikeita kysymyksiä, mutta baletissa ja kotona minulle kerrottiin, että olen liian laiha. Kirjoittajakoulussa, jossa opetan, kehoon liittyvä kipuilu ja syömishäiriöt nousevat usein esiin opiskelijoiden teksteissä.
– Olen huomannut, että ruumis tavoittaa asiat usein ennen järkeä. Olen monta kertaa tiedostamattani lähtenyt kohti uutta asiaa tai tilannetta ennen kuin olen ymmärtänyt, miksi teen niin. Minulla oli esimerkiksi pitkään samanlainen hiustyyli, kunnes päätin leikata itselleni otsatukan. Sanoin silloiselle kivalle kumppanilleni, että ”tiedätkö, että tämä tarkoittaa, että olemme eroamassa”.
– Kieli on ruumiillista jo siksi, että sanat tulevat suun kautta. Silti usein oletetaan, ettei nuori ihminen tunne vielä omaa ääntään. Nuorten ajatellaan myös helposti olevan todella ruumiillisia, vaikka moni nuori ei ole vielä löytänyt ääriviivojaan ja saattaakin olla enemmän henkeä. Myös tunteet ovat ruumiillisia, eivätkä tapahdu vain päässä.
Tunteet: ”Nykyajassa häiritsee välillä se, että keskitymme liikaa tunteisiin.”
– Tunteista ei puhuttu vielä 20 vuotta sitten samalla tavalla kuin nykyään. Hyvä lukioystäväni Juuso sanoi minulle parikymppisenä, että tunteet saavat tulla ja olla, vaikka ne olisivat mitä tahansa. Tuo ajatus järkytti ja hämmästytti minua silloin. Suhteeni tunteisiin on muuttunut ajan myötä myönteisemmäksi ja tutkin niitä myös kirjoissani. Tunteissa on minulle edelleen paljon selvittämätöntä, enkä ehkä tunnista omia tunteitani kovin hyvin.
– Reykjavikista kotoisin oleva kumppanini puhuu mielellään tunteista. Se kuuluu islantilaiseen kulttuuriin. Saarella, kaukana muusta maailmasta on ollut pakko luoda hyvät suhteet muihin ihmisiin. Islannissa on myös tärkeää, että meininki on hyväntuulista ja kaikilla hyvä olla. Kun venettä kannetaan talviteloille, muistetaan välillä tarkistaa, onko muilla kantajilla asiat hyvin. Vastaavassa tilanteessa keskityn itse vain siihen, että tämä on nyt saatava tehdyksi, enkä mieti tunteita. Meidän kansamme on oppinut siihen, että on pitänyt vain selvitä. Asioita ei ole puhuttu läpi, on vain tehty.
– Nykyajassa häiritsee välillä se, että keskitymme liikaa tunteisiin. Silloin unohdamme katsoa kokonaisuutta ja miettiä, mikä missäkin tilanteessa on kaikkien parhaaksi. Tämä voi johtua siitä, että olemme vasta oppineet tunnistamaan tunteitamme ja vähän lapsen kaltaisesti haluamme keskittyä nyt niihin.
Rajallisuus: ”Elämme maailmassa, joka on tietyllä tavalla rajaton.”
– Minusta tuntuu, että meidän on nykyaikana hankalaa hahmottaa rajallisuutta, koska elämme maailmassa, joka on tietyllä tavalla rajaton. Emme ehdi lukea artikkeleita loppuun, kun jo avaamme uusia ikkunoita auki puhelimelle tai tietokoneelle. Emme kuuntele musiikkia yksi levy kerrallaan, vaan meille on tarjolla ääretön musiikkimaailma. Ostin viime syksynä itselleni vinyylisoittimen siksi, että levysoitin on konkreettinen esine, ja kun levy on soinut loppuun, myös musiikki loppuu. Runokirjassani Menettämisestä, säilyttämisestä kirjoitan siitä, miten tärkeää on, että kirjallakin on rajat ja ruumis.
– Minua kiehtoo myös rajattomuus. Olen alleviivannut Helsingin Sanomien tiedesivuilta löytämäni artikkelin, jossa kerrotaan, että kaikki aine muuttuu hajotessaan säteilyksi ja energiaksi. Emme tiedä, mitä se todellisuudessa tarkoittaa, mutta kuolema ja tuhoutuminen ovat vain yksi raja. Aine ei katoa kokonaan vaan jää avaruuteen.
Pyhyys: ”Meidän on löydettävä oikeat symbolit, joilla pääsemme pyhyyteen kiinni.”
– Pyhyys tarkoittaa minulle kunnioitusta yli oman koon. Pyhyydessä on mielestäni aina kysymys myös jaetusta kokemuksesta. Tarvitaan yhteys, ja siinä kurotus johonkin yli ajan ja paikan, kuten taidokas musiikkiesitys. Myös kaupallinen tapahtuma, kuten kirjamessut, voivat yhteisöllisenä tapahtumana olla pyhä kokemus. Aina jaettu kokemus ei välttämättä tapahdu muiden ihmisten kanssa, vaan muun elollisen luonnon kanssa tai suhteessa historiaan. Elämän kunnioittaminen on ehdottomasti pyhää. Toisaalta eikö tämä ajatus tuhoudu, kun hankkiudumme eroon vaikkapa luteista tai bakteereista? Tai kun syö kalaa?
– Pyhyys taiteessa tarkoittaa oleilua sellaisen tuntemattoman äärellä, joka henkii hyvää. Hyvä voi olla myös vaarallista. Minua miellyttää ajatus sellaisesta henkisestä pyhästä, joka on niin iso voima, että sitä ei voi valjastaa henkilökohtaisiin tarkoituksiin – ei vaikka ne olisivat hyviä tarkoituksia.
Me emme enää huomaa, että tarvitsemme hetkiä, jolloin olemme pyhän äärellä.
– Luulen, että jokaisella on elämän varrella kohtia, jolloin tuntee pyhyyden läsnäolon. Jokin aika sitten sain kumppaniltani viestin, jossa hän kertoi hyvän ystävänsä nopeasti etenevästä sairaudesta. Olin tuolloin yksin kotona, ja radiosta tuli samaan aikaan Jos ilo tulee, anna ilon olla, jos suru tulee, anna surun mennä -laulu, jonka tahtiin olin tanssinut kansanmusiikkitilaisuudessa. Siinä hetkessä laulu tuntui rukoukselta. Minusta tuntui, että kappale otti kannettavakseen tunteitani ja selitti minulle elämää ja kuolemaa.
– Nykyaikana käytämme vain harvoin pyhyyden kaltaisia sanoja. En itsekään halua käyttää sitä liian usein. Me emme enää huomaa, että tarvitsemme hetkiä, jolloin olemme pyhän äärellä. Ajattelen, että eläin saattaa tavoittaa pyhyyden kokemuksen helpommin kuin ihminen – vaiston kautta ilman yrittämistä. Ehkä mekään emme ole tästä niin kovin kaukana, mutta meidän on löydettävä oikeat symbolit, joilla pääsemme pyhyyteen kiinni.
Feminismi: ”Feminismi on minulle iloinen sana.”
– Asuin lapsena maatalossa, jota hallitsi mummo työparinaan äitini. Meidän kanssamme asui kaksi enoa, jotka eivät olleet työkykyisiä. Muut enot ja isäni tulivat auttamaan maatilan töissä viikonloppuisin. Vaikka arkea ylläpitivät naiset, niin pelloilla kuuli naisia ja naiseutta pilkkaavia vitsejä. Silloin kapinoin kyllä sukumme miehiä vastaan, mutta en vielä osannut asettua naisten puolelle. Isäni oli kiltti ja tuki minua. Nuorena olin poikaporukassakin viihtyvä pick me girl. Feminismistä kiinnostuin varhaisaikuisuudessa, kun olin kirjoittamassa ensimmäistä runokirjaani Sakset kädessä ei saa juosta. Kirja ei olisi syntynyt, jollen olisi käynyt läpi omaa naisiin ja tyttöihin kohdistuvaa asennettani. Sitä kautta feminiinisyys muuttui muusakseni.
– Kumppanini on parempi feministi kuin minä. Hän on lukenut asiasta enemmän, ja näkee rakenteet ja hierarkiat selvemmin kuin minä. Luin syksyllä Judith Butlerin uusimman kirjan Kuka pelkää sukupuolta ja alleviivasin sieltä kohtia aivan kuin minulla oli tapana yliopistoaikoina. Butlerin Hankala sukupuoli ja sieltä tullut ajatus, että sukupuoli rakentuu sosiaalisessa kontekstissa ja toiston kautta, ovat olleet tärkeitä Naisen paikka ja Valoa valoa valoa -kirjojeni synnyssä.
– Feminismi on minulle iloinen sana. Minulle on huojentava ajatus, että sukupuolia on monia. Sukupuolten sota taas ei ole kiinnostavaa. Feminismi tuo meistä kaikista näkyviin ihmisen.
Kapina: ”Kapina on kirjoittamisen kivijalka.”
– Kapina on kirjoittamisen kivijalka, jonka päälle teksti rakentuu. Kirjoittaja on eräänlainen trickster-hahmo, pakan sekoittaja. Mielikuvituksen täytyy saada olla niin vapaata, ettei taiteilija itsekään tiedä, mitä seuraavaksi tekee. Kirjoittaminen on muutoksen airut, mutta emme tiedä, mihin suuntaan muutumme tai mikä muuttuu.
– Joskus sanotaan, että vallankumous syö lapsensa, mutta silloin prosessista on jäänyt puuttumaan oppiminen. Pelkkä kapina ei riitä, vaan sen jälkeen pitää vielä opetella tie, joka on kapinassa näytetty.
– Taiteessa Jumala on alituinen kapinan kohde. Kirjoittaminen on paitsi suhdetta aikaan, myös suhteen etsimistä ihmistä suurempaan. Kun taiteilija etsii omaa näkemystään, hänen on selvitettävä suhteensa isään ja äitiin. Jumala tulee heti heidän jälkeensä. Osa kirjailijoista ei koskaan mainitse suoraan Jumalaa, mutta monissa tarinoissa suhde johonkin itseä suurempaan on läsnä, vaikka sitä ei olisi kirjoitettu auki. Olen bongannut, että Kari Hotakainen mainitsee Jumalan hyvin usein kirjoissaan.
Kuolema: ”Lasten saaminen muuttaa suhdetta kuolemaan.”
– Elämässäni on ollut paljon kuolemaa. Isäni kuoli, kun olin 21-vuotias. Sain valmistautua hänen kuolemaansa parin vuoden ajan. Kun hän joutui sairaalaan, tiesin, että haluan kirjoittaa hänelle ikioman vihkosen, jossa muistelen, mitä kaikkea olemme tehneet yhdessä. Olen onnellinen, että osasin toimia näin, vaikka olin vielä niin nuori. Kun oma tietoisuus karttuu, on helpompaa osata arvostaa jotain ihmissuhdetta siksi, että se sai olla hetken olemassa, vaikka se ei ollutkaan täydellinen. Täydellisiksi tulemme vasta kuoleman jälkeen jäljelle jääneiden ihmisten mielissä.
– Lasten saaminen muuttaa suhdetta kuolemaan, vaikka kuolema olisi muuten yksi asia muiden joukossa. Kun lapset ovat pieniä, on oleellista, että äidit ja isät pysyvät hengissä. Olen opettanut lapsilleni, että kuolemaa ei tarvitse pelätä, koska sille, joka kuolee, ei tapahdu mitään pahaa. Tämä on ollut itsellenikin mullistava ajatus.
– Olen ratkaisukeskeinen ihminen, enkä osaa haaveilla kuolemanjälkeisestä elämästä. Minua kuitenkin kiinnostaa, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Pelkkä tunne ei riitä minulle, vaan selityksen täytyy olla jotain, mikä käy järkeen maailmankaikkeuden kanssa.
Kuka?
Vilja-Tuulia Huotarinen, 47, on kirjailija, runoilija ja Turun Kirjamessujen ohjelmajohtaja. Hän on myös kääntänyt islantilaista kirjallisuutta ja opettaa luovaa kirjoittamista muun muassa Kriittisessä korkeakoulussa.
Huotarisen kuudes runoteos Menettämisestä, säilyttämisestä (Siltala) julkaistiin vuonna 2024.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Kaikki eletyt ikäkaudet elävät ja limittyvät sisällämme” – Queen of Fucking Everything -sarjan Laura Malmivaara nauttii vanhenemisesta
Hyvä elämäKaksi vuotta sitten syntyneen iltatähden ansiosta Laura Malmivaara elää keski-ikäisenä kolmekymppisen elämää. Hän ajattelee, että elämän käännekohdat ymmärtää vasta jälkeenpäin.
