null Ortodoksipappi Johannes Lahtela on raitistunut alkoholisti, jolle pyhiinvaellukset ovat henkisen ja hengellisen kunnon hoitamista – ”Usein luostarissa kirkastuu se, mikä omassa elämässä on totta”

Koko elämää voisi ajatella pyhiinvaelluksena, on ortodoksipappi Johannes Lahtela huomannut.

Koko elämää voisi ajatella pyhiinvaelluksena, on ortodoksipappi Johannes Lahtela huomannut.

Ortodoksipappi Johannes Lahtela on raitistunut alkoholisti, jolle pyhiinvaellukset ovat henkisen ja hengellisen kunnon hoitamista – ”Usein luostarissa kirkastuu se, mikä omassa elämässä on totta”

”Ihmisessä taitaa olla sisäänrakennettuna sellainen levottomuus, että aina voisi jokin olla paremmin ja jossakin toisaalla enemmän”, sanoo Johannes Lahtela, jota pyhiinvaellukset ovat auttaneet näkemään arjen aarteet.

Pyhiinvaellukselle lähtevä lähtee mielenmuutoksen tielle, eikä se välttämättä vaadi pitkää tai vaivalloista matkaa, sanoo ortodoksipappi ja kirjailija Johannes Lahtela. ­Lahtelalle jo viikonloppu Valamon ­luostarissa Heinävedellä riittää siihen, että jokin elämässä liikahtaa parempaan suuntaan. Sisäiset asetukset palautuvat oikeille taajuuksille ja elämän mittasuhteet näyttäytyvät oikeassa koossa.

Luostariympäristö tukee hiljentymistä ja Jumalan kohtaamista, sillä tarjolla ei ole ylimääräisiä viihdykkeitä – huoneissa ei esimerkiksi ole televisiota. Silti jossain vaiheessa mieli saattaa muuttua niin levottomaksi, ettei rukoukseen keskittyminen onnistu. Silloin voi mennä kirkkoon, sytyttää tuohuksen, istua hiljaa ja antaa ympäristön tehdä tehtävänsä.

– Hyvä pyhiinvaellus johtaa takaisin omaan arkeen. Usein luostarissa kirkastuu se, mikä omassa elämässä on totta. Irtiotolla saattaa olla ihan konkreettisia seurauksia – vaikka jotain niinkin yksinkertaista kuin se, että osallistuu sen jälkeen enemmän kotitöihin, Lahtela sanoo.

– Yksi pyhiinvaelluksen keskeisiä ulottuvuuksia on, että tulee aidommaksi ja todemmaksi omassa elämässään ja pyrkii elämään itsensä näköistä elämää. Tämä on niin lyhyt valssi, joka täällä maan päällä joraillaan, että kannattaa miettiä, mihin aikansa käyttää ja kenen kanssa sen viettää. Se on se klassinen kysymys, että missä minun aarteeni on.

Helposti unohtaa olla kiitollinen siitä, että kaikki pyhyys ja kauneus on jo tässä hetkessä, tässä päivässä.

Lahtela on huomannut, että hengellisyyttä tulee helposti pidettyä muusta elämästä erillisenä asiana ja pyhiinvaellusta jonkinlaisena hengellisyyden lisukkeena tai mausteena. Parhaimmillaan ne kuitenkin vievät kohti elämän ydintä.

– Helposti unohtaa olla kiitollinen siitä, että kaikki pyhyys ja kauneus on jo tässä hetkessä, tässä päivässä. Minua pyhiinvaellukset ovat auttaneet näkemään sen, että aarteeni onkin arjessa. Ihmisessä vain taitaa olla sisäänrakennettuna sellainen levottomuus, että aina voisi jokin olla paremmin ja jossakin toisaalla enemmän. Myös hengellisissä asioissa voi tulla liian kärsimättömäksi ja ahneeksi, ja vaihtaa kurssiaan vähän ­väliä.

Selkeät rajat tuovat sisäistä vapautta

Levottomuudesta Johannes Lahtelalla on yllin kyllin kokemusta. Hän on raitistunut alkoholisti. Juomiselta jäänyttä tyhjää tilaa hän on koettanut täyttää niin kuluttamisella, viihteellä, syömisellä kuin seksilläkin. Turhaan.

– Olen ollut raittiina 21 vuotta, mutta tässä mennään edelleen päivä kerrallaan. Jos en hoida hengellistä kuntoani ja ylläpidä sisäistä kipinää, päädyn juomaan tai brakaan johonkin muuhun. Siksi pyhiinvaellus on minulle elinehto.

Kun vastapäätä istuu pappi, joka puhuu alkoholismistaan, voisi hätäisesti ajatella, että tässä on taas yksi versio tutusta ”putosin pohjalle, tulin uskoon ja raitistuin” -tarinasta. Pohjalla Lahtelakin on kyllä käynyt, mutta Jumalan hän löysi vasta oltuaan vuosia raittiina. Raitistumisensa aikoihin hän kertoo olleensa fanaattinen ateisti, jolle Jumala ja varsinkin kirkko olivat melkein kirosanoja.

– Alkoholismista toipuessani kuljin niin pitkälle kuin terapialla, itseä analysoimalla ja puhumalla pääsee. Kaikki valveillaoloaikani oli lakkaamatonta oman navan kaivelua.

– Olin ollut kahdeksan vuotta raittiina, ja minulle tuli tyhjyydentiloja ja kielteisyydenpuuskia. Jouduin toteamaan, ettei pelkkä analysointi auttanut. Se ei riittänyt poistamaan sisäistä tyhjyyttä, lohdutonta yksinäisyydentunnetta ja riittämättömyyttä. Silloin tuli Kalle kuvioihin mukaan.

Kalle on edesmennyt ohjaaja Kalle Holmberg, hänkin raitistunut alkoholisti, jonka tuolloin näyttelijänä työskennellyt Lahtela tiesi työkuvioista. Holmbergin avulla Lahtela löysi ortodoksisen kirkon, ja tämän kanssa hän teki ensimmäiset pyhiinvaelluksensa Valamoon, Lintulaan ja Athokselle. Kun Lahtela liittyi kirkkoon, Holmbergista tuli hänen kumminsa.

– Jos Kalle ei olisi minua näihin paikkoihin johdattanut, en tiedä, olisinko tänään tässä, näissä lavasteissa, Lahtela sanoo.

Lavasteilla hän viittaa Helsingin ortodoksisen seurakunnan Kotikirkkoon Liisankadulla. Hän työskentelee seurakunnassa monikulttuurisen työn pappina.

– Pyhän kaipuu ja jano olivat kyllä minulla sitä luokkaa, että jollakin tavalla se olisi varmasti muotonsa löytänyt. Vertaistukiryhmien 12 askeleen toipumisohjelmassa puhutaan paljon Jumalasta tai korkeammasta voimasta. Jossain vaiheessa minulle tuli ahaa-elämys, etten ollut omakohtaisesti ratkaissut, mitä se minulle merkitsi.

– Minulta myös puuttui siinä vaiheessa ­kieli, jolla olisi voinut käsitellä sellaisia sisäisiä asioita, joihin järjellä ei yllä. Eikä minulla ollut mitään oppia siitä, miten rukoilla. Kun tutustuin ortodoksiseen traditioon kaikkine sääntöineen ja tapoineen, se tuntui helpotukselta. Selkeät rajat tuovat sisäistä vapautta, ja niiden sisällä yksilö pystyy kehittymään ja kasvamaan hengellisesti.

Edelleen jokaisessa jumalanpalveluksessa Lahtela miettii, kuinka ihanaa on, että palvelukset toimitetaan aina samalla tavalla ja että niin on tehty jo vuosisatojen ajan. Niin tehdään myös hänen kuolemansa jälkeen – eikä häneltä kysytä, onko se hyvä vai huono juttu.

Valmistautumista siihen seuraavaan matkaan

Oikeastaan koko elämää voisi Johannes Lahtelan mielestä ajatella pitkänä pyhiinvaelluksena. Välillä eksyy polulta, joskus valitsee väärän reitin. Joskus joutuu tarpomaan erämaassa, jossa mikään ei kasva.

– Oma vaellukseni on kuin meren pinta, jatkuvassa liikkeessä. Välillä tulee tasaisempaa, mutta sitten ihan yhtä väistämättä myrskyisempiä vaiheita, Lahtela kuvailee.

Ortodoksit käyttävät usein ankaran ­kuuloista sanaa kilvoittelu. Sillä kuvataan elämää, johon kuuluvat muun muassa rukous ja paasto.

– Onneksi jo taipaleen alkuvaiheessa Kalle teki minulle selväksi, ettei kannata tavoitella mitään pikavoittoja tai uskomattomia taivaallisia elämyksiä. Mikään ei tule helposti ja nopeasti, vaan tarvitaan kärsivällisyyttä, harjoittelua ja päivittäistä toistoa – ja oman asenteen tarkastelua ja reagoimista silloin, kun huomaa menevänsä väärään suuntaan.

Oikeastaan vaellus on havahtumista siihen, ettei tarvitsisi matkata yhtään mihinkään, koska on jo perillä.

Mutta mihin Lahtela sitten on pyhiinvaelluksellaan matkalla? Mikä on se pyhä, jota kohti hän vaeltaa? Lahtelan mukaan matkanteko täällä on sisäisen elämän valmistamista siihen seuraavaan matkaan, joka alkaa kuoleman jälkeen.

– Mutta oikeastaan vaellus on havahtumista siihen, ettei tarvitsisi matkata yhtään mihinkään, koska on jo perillä. Kristus Jumala on sisäisesti kätkettynä joka ikiseen elävään ihmiseen.

– Olen monta kertaa halunnut hirveästi lähteä etsimään vastausta, mutta se vastaushan on jo olemassa juuri siellä, missä sillä hetkellä olen, siinä toisessa ihmisessä, joka silmieni edessä on. Jos hengellisyys ja pyhiinvaellus eivät johda toiseen ihmiseen ja hänen rakastamiseensa, en tiedä, tekeekö sellaisella hengellisyydellä yhtään mitään. 

Annina Holmberg ja Johannes Lahtela: Pää pilvissä, kiviä kengissä – Pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin (Otava 2022)

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: