Jarmo Lönnqvist ei ole uskovainen, korkeintaan toivovainen, mutta hän arvostaa kirkon työtä.
Moralistinen ilmapiiri ahdistaa miehiä, joille kirkko puhuu silotellusti – Viikissä alkoi kokoontua miesten porukka, jossa tittelit jätetään naulakkoon
Malmin kirkkoherra väittää, että kristinuskon uhrikertomusta eletään nykyään sukupuolisuus- ja ruokavaliokeskustelussa, ja se taas ei kiinnosta suurta osaa miehiä.
Jarmo Lönnqvist nostaa pakastetut pikkupullat keittiön pöydälle.
– Ne ovat vielä jäässä, mutta ota. Suussahan ne sulavat, hän tarjoilee.
Juodaan kahvia. Vuorotyöläisellä on aina pitkiä viikonloppuja. Lapset ovat koulussa ja vaimo töissä. On keskiviikko, ja on ihan hiljaista. Viikki noin yleensäkin on hiljainen.
Lönnqvist on pakannut kamoja kassiin, sillä iltapäivällä hän lähtee Sipooseen lapsuudentorppaan, joka toimittaa nyt kesämökin virkaa. Se on ympäristö, joka aina vähän herkistää. Äiti ja isä erosivat, kun Lönnqvist oli 4-vuotias. Isä kuoli vuosi sitten.
– Oli sekin jännä tilanne. Olin koko ikäni polttanut tupakkaa. Kun isä kuoli ja istuin siinä kesämökin rappusilla savuilla, niin totesin, että tämä taisikin olla viimeinen rööki. Siihen se loppui, vaikka kieltämättä välillä on tehnyt mieli, Lönnqvist sanoo.
Kaverilla oli liperit kaulassa, niin eihän siinä kehdannut sanoa, ettei kiinnosta.
– Jarmo Lönnqvist
Kaikki tykkäsivät isästä. Hän oli alkoholisti, vaikkei suinkaan aina kännissä. Työkseen isä ajoi linja-auton pikavuoroja. Parhaat muistot ovat siitä.
– Viiden kuuden vanhana istuin pitkät matkat ukon kyydissä. Valintatalosta käytiin hakemassa eväät: puolikas ranskanleipä, jonka väliin lyötiin lauantaimakkarat ja majoneesit. Silloin isä oli selvin päin. Muistelen tätä vieläkin monta kertaa. Tulee niin lämmin fiilis, että mietin, pitäisikö sitä nyt itse tehdä samanlainen ranskanleipä, Lönnqvist sanoo.
Isän tarina, äidin tarina, koko suvun tarina. Lönnqvist on 47-vuotias työnjohtaja, jolla tarinoita riittää. Pitäisi vain olla paikka, jossa kokemuksia voisi jakaa. Oli sattumaa, että tällainen paikka itse asiassa löytyi.
– Oltiin tuossa syksyn mittaan emännän kanssa Prismassa, ja siinä sitten yksi Viikin pappi halusi haastatella. Kaverilla oli liperit kaulassa, niin eihän siinä kehdannut sanoa, että ei kiinnosta, Lönnqvist kertoo.
Juttelusta papin kanssa seurasi, että syyskuussa Lönnqvist osallistui Viikin kirkolla miesten iltaan. Jouluksi kirkon pihaan saadaan peräkärrysauna ja palju, ja keväällä miehet alkavat rakentaa omaa peräkärrysaunaa Malmin hautausmaalla.
Kirkko ei puhu miesten kieltä
Malmin kirkko on vuonna 1981 valmistunut punatiilinen pömpeli, jonka toisessa kerroksessa on kirkkoherra Heikki Arikan työhuone. Seinällä on Helsingin kartta. Malmi on Suomen kolmanneksi suurin seurakunta Jyväskylän ja Seinäjoen jälkeen. Viime vuonna kirkosta eronneita oli 839, ja tämän vuoden lokakuuhun menneessä ylitettiin 600 eronneen rajapyykki.
Arikka on huomannut, että puoluekanta vaikuttaa jäsenyyteen.
– Siellä, missä äänestetään vihreitä, kuulutaan kirkkoon kaikkein vähiten. Siellä, missä äänestetään kokoomusta, kuulutaan kirkkoon eniten. Viikissä vihreät on suurin puolue, Arikka luettelee.
Alle 30-vuotiaista viikkiläisistä miehistä reilusti alle kolmannes kuuluu kirkkoon.
– Seurakunnan toiminnassa naisten osuus on 70–90 prosenttia suhteessa miehiin, Arikka sanoo.
Miesten määrä kirkon toimintaan osallistumisessa kasvaa kuitenkin rajusti siinä kohtaa, kun heidät kannetaan arkussa alttarille.
Mitä isyyttä se oli, että kun ensimmäistä kertaa jäi tupakasta kiinni, ei isä sanonut mitään.
– Hautaan siunatuista noin puolet on miehiä, Arikka sanoo.
Hänen mielestään ydinongelma on, että kirkko ei osaa puhua miehille.
– Meillä kirkossa ajatellaan, että olemme kivun, tuskan ja surun asiantuntijoita, jotka osaamme tämän homman. Ja kyllähän me osaammekin. Silti me kirkkona puhumme kummallisen silotellusti ja aliarvioimme ihmisten kysymyksiä. Saan liian usein palautetta, ettei miestä ole oikeasti kohdattu.
Arikka havahtui siihen, että miehet todellakaan eivät käy kirkolla, eikä seurakunnan työntekijöillä ole heihin yhteyttä. Oli pakko mennä norkoilemaan huoltoasemille ja kauppakeskuksiin.
– Päätimme perehtyä tähän ilmiöön syvemmin, ja siksi koetamme tehdä asialle jotain. Tästä syntyi niin sanottu Viikin miehet -projekti, Arikka sanoo.
Viikon kirkon miesten piiri kokoontui ensimmäistä kertaa viime syyskuussa.
”Isä oli vuoden vanha, kun hän joutui oman äitinsä hylkäämäksi”
Miehet oli juuri se taikasana, jonka takia myös Jarmo Lönnqvist raahautui Viikin kirkolle.
– Se vain on niin, että tosi paikan tullen mies voi jäädä hirveän yksin, jos jotakin sattuu. Siksi vähän kiinnosti, onko kirkolla jotakin annettavaa juuri miehille. Aika laillahan se mielikuva kirkosta on, että siellä on pappi, joka puhuu Jeesuksesta, Lönnqvist sanoo.
Koviin kysymyksiin ei kuitenkaan ikinä päästä, jos Jeesusta ei hetkeksikään uskalleta laittaa sivuun.
Kovia kysymyksiä on esimerkiksi se, miltä tuntui 4-vuotiaana, kun vanhempien eron jälkeen äiti vei bussipysäkille, kun piti matkustaa isän luo. Ja miltä viikonlopun jälkeen tuntui palata takaisin äidin luo. Mitä isyyttä se oli, että kun ensimmäistä kertaa jäi tupakasta kiinni, ei isä sanonut mitään. Oliko hän isä vai ennemmin kaveri, kun hän itse sen jälkeen tarjosi tupakkaa? Eikö vanhemmuuteen kuuluisi laittaa rajat lapselle?
Tätä kahden vuosituhannen takaista taistelua käydään tässä ajassa sukupuolisuus- ja ruokavaliokeskustelussa, mutta siitä on poistettu kaikki uskonnolliset käsitteet.
– Heikki Arikka
– Mikä minä olen häntä tuomitsemaan? Isä oli vuoden vanha, kun hän joutui oman äitinsä hylkäämäksi, Lönnqvist sanoo.
– Onneksi suku pelasti hänet lastenkodista ja otti huostaansa. Kun isä kuoli, mietin, että minne hautaan hänet. Kirkonkirkoista löytyi paikat, jonne isän kasvattiäiti Olga oli haudattu. Tiesin heti, että tuossa on isän hauta.
Yksi iso kysymys on, miten katkaistaan historiallinen ketju, jossa yksi sukupolvi on siirtänyt omaa traumaansa aina seuraavalle polvelle.
– Olisi tärkeää, että se, mitä sinulle tai minulle on sattunut, ei enää siirtyisi omiin lapsiin. Kun lapset kasvavat, heille voi kertoa kaikenlaista, mutta ei heidän tarvitse kokea kaikkea sitä paskaa, mitä edeltävät sukupolvet ovat kokeneet, Lönnqvist sanoo.
”Tässä on käynnissä aika vahva kulttuurinen taistelu”
Internet tuli Suomessa kotikäyttäjien ulottuville 1993. Yhteys pätki ja oli hidas. Työpaikoilla tutustuttiin sähköpostiin, mikä oli naurettavaa, koska jos jotain asiaa oli, sen pystyi hoitamaan nopeasti puhelimella. Kännykkä sitoi, koska sitähän piti kuljettaa aina mukana. Se oli myös kauhean kallis.
– Ennen vanhaan suuret ongelmat olivat kooltaan kansallisia, ja ne olivat ymmärrettävän kokoisia. Oli hallinnan tunne. Sen sijaan globaalien syy–seuraussuhteiden vaikuttavuus on niin monimutkainen, että hallinnantunnetta ei ole, Arikka sanoo.
Jo 1990-luvulla Arikka huomasi, että tatuoinnit yleistyivät merkittävästi. Se oli tärkeä signaali, sillä Arikan mielestä ihmiset alkoivat koristautua aiempaa yksilöllisemmin.
– Mitä monimutkaisemmaksi maailma on tullut, sitä tärkeämmäksi on tullut hahmottaa todellisuus minän kautta, ja tätä on identiteettipolitiikka. Minä liittyy sukupuoleen, ruokaan ja etiikkaan. Koko maailma on minussa, jota koskevista asioista minä itse teen päätöksiä, Arikka hahmottaa.
Kirkkoherra Heikki Arikka uskoo, että identiteettipoliittinen keskustelu marginalisoi miehen kokemuksen.
– Perinteinen kristinusko puhui Jeesuksesta Kristuksesta uhrina. Nykyihminen hahmottaa todellisuutta uhrisanaston avulla siten, että joko minä itse olen uhri tai sitten minä olen uhrin puolella, hän sanoo.
Jos Jeesuksen laittoi nauloilla riippumaan ristille Rooman valtakunta, niin tässäkin ajassa on Arikan mielestä Rooman tapainen pahan rakenne, jota vastaan uhrien puolustajat taistelevat.
– Tätä kahden vuosituhannen takaista taistelua käydään tässä ajassa sukupuolisuus- ja ruokavaliokeskustelussa, mutta siitä on poistettu kaikki uskonnolliset käsitteet. Yhteiskunta elää kristinuskon tarinaa täysin maallistuneen kielen avulla, Arikka sanoo.
– Moralistisessa ilmapiirissä ”Rooman puolelle” tuupataan lihansyöjämiehiä, jotka eivät koe kirkkoa omakseen. Osaa miehiä tilanne ahdistaa, ja siksi he reagoivat joskus ylilyönneillä. Tässä on käynnissä aika vahva kulttuurinen taistelu. Meidän pitäisi olla itse vähemmän äänessä, jotta kuulisimme herkemmin ihmisten isoja ja tärkeitä kysymyksiä. Isolle osalle ihmisistä identiteettipolitiikka ei ole tärkeää, Arikka sanoo.
Miksi ryhmänvetäjän pitäisi olla pappi?
Jarmo Lönnqvistin pakastepullat ovat sulaneet. Kun kahvia on jäljellä enää tippa, voidaan vähän raaputtaa Jeesus-juttuja. Juuri näiden asioiden takiahan kirkko syntyi.
– En voisi koskaan erota kirkosta, mutta se ei liity siihen, että olisin jotenkin uskonnollinen. Haluan kuulua kirkkoon siksi, että tiedän, miten paljon hyvää kirkko tekee, Lönnqvist sanoo.
Olen kuitenkin niin skeptikko, että kun ei sieltä kukaan ole tullut minulle juttelemaan, niin on tämä jäänyt vähän häilyväksi.
– Jarmo Lönnqvist
– Oma Jumala-uskoni on sellainen, että surun keskellä toivon, että kunpa olisi muutakin kuin tämä yksi laulu, joka kestää sen 70–80 vuotta. Olen kuitenkin niin skeptikko, että kun ei sieltä kukaan ole tullut minulle juttelemaan, niin on tämä jäänyt vähän häilyväksi.
Kirkossa on Lönnqvistin mielestä hienoa se, ettei näitä asioita tuputeta. Sen vuoksi sopiva kokoontumispaikka myös miehille voisi olla juuri Viikin kirkko.
– Eikö kirkkoon voi viedä sisälle kaikkia ihmiselämän asioita? Ja jos siellä kokoonnutaan, niin mikä pakko sen vetäjän on olla pappi?
Juttua on päivitetty 12.12. kello 16.15: Jutusta on korjattu virhe, jonka mukaan Malmin seurakunta olisi Suomen toiseksi suurin. Malmin ohi jäsenmäärässä on vuoden 2019 aikana kiilannut Seinäjoen seurakunta.
Jaa tämä artikkeli:
