Kuvalähde: Tuomas Hynysen kotiarkisto
”Mihin kirkon työntekijän on sitouduttava? Se jää täysin epäselväksi” – Tutkimus mullisti kirkkoherran käsityksen kirkon opista
Kirkon kannanotot eivät enää vaikuta ihmisten eettisiin mielipiteisiin. Sen sijaan ne vaikuttavat ihmisten mielipiteisiin kirkosta.
Niin siinä käy, kun tutkii asioita: teologinen ajattelu muuttuu.
Vuonna 2012 Lopen kirkkoherra Tuomas Hynynen sai hyvän idean. Hän päätti kirjoittaa väitöskirjan, jossa tutkisi kirkon opin ja etiikan suhdetta.
Hän ajatteli, että kirkolla on oppi, jota voisi verrata kirkon eettisiin kannanottoihin.
Hän ajatteli, että oppi ja eettiset kannanotot eivät välttämättä aina olisi aivan yhdenmukaiset, ja siitä saisi kiinnostavan tutkimuksen.
Seitsemän vuoden aikana hän tajusi olleensa väärässä.
Kirkolla nimittäin ei ole oppia – ei ainakaan siinä mielessä kuin Hynynen uskoi.
”Kirkon kannanottoja” kirjoittavat ties ketkä
Varoitus lukijalle: seuraavat kappaleet sisältävät raskaita lauseita. Sinnittele hetki!
Vuonna 2008 piispat julkaisivat Rakkauden lahja -nimisen kirjan, joka oli ”puheenvuoro perheestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta”. Kaksi vuotta myöhemmin piispainkokous julkaisi kannanoton maailman ruokaturvan puolesta.
Vuonna 2005 Kirkkohallitus antoi lausunnon siitä, mitä hedelmöityshoitolain tulisi sallia ja kieltää.
Vuonna 2007 Kirkkohallitus hyväksyi kirkon vastuullista sijoittamista koskevat ohjeet ja vuonna 2008 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon näkökannan Euroopan unionin maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkaan, erityisesti palautusdirektiiviin sekä kirkon ilmasto-ohjelman Kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus.
Vuonna 2010 kirkolliskokouksen perustevaliokunta julkaisi mietinnön piispainkokouksen esityksestä, joka koski parisuhdelain seurauksia kirkossa.
Ikään kuin muiden kuin heteroavioparien toive saada oma lapsi olisi elämän rajallisuuden kieltämistä ja Jumalan tontille astumista. Se on järjetön ajatus.
– Tuomas Hynynen
No niin.
Nämä kaikki ovat ”kirkon eettisiä kannanottoja”.
Lausunnoilla on kymmeniä eri allekirjoittajia, joista jotkut ovat kirkon virkamiehiä, jotkut vaaleilla valittuja päätöksentekijöitä ja jotkut lauman kaitsijoita, piispoja.
Jos ihminen ei tunne kirkon systeemeitä, kaikki edellä mainitut ovat hänelle vain kirkon kannanottoja.
Sellaisina niitä päätti kohdella myös Tuomas Hynynen, kun hän valitsi ne aineistoksi väitöskirjaansa.
– Ne kaikki ovat jonkin virallisen kirkollisen toimielimen kannanottoja. Ne ovat luonteeltaan kirkon yhteisiä ja ne käsittelevät eettisiä kysymyksiä, joihin pyritään määrittelemään kanta.
Eri lausuntojen ihmiskuva ja teologia kuitenkin eroavat toisistaan merkittävästi.
Yhtäällä kirkko on rajoittava ja konservatiivinen, toisaalla kannustava ja radikaali. Kumpi ääni on kellossa, riippuu siitä, puhutaanko seksistä ja perhesuhteista vai yhteiskunnallisista asioista.
Kenenkään ei liene vaikea arvata, kummassa tapauksessa kirkko nihkeilee.
Kirkolla on kaksi ääntä – yksi seksiasioihin, toinen yhteiskunnallisiin
Tuomas Hynysen mukaan kirkon perhe- ja seksuaalieettisten kannanottojen ihmiskuva on synkkä. Ihminen nähdään vastuuttomana olentona, jota kirkon pitää opetuksellaan hillitä.
Ei kysytä, mitä ihminen haluaa tai mistä tämä nauttii.
Muille kuin heteroseksuaalisille aviopareille ei sallittaisi hedelmöityshoitoja. Sen sijaan ihmistä kehotetaan suostumaan elämän rajallisuuteen.
– Ikään kuin muiden kuin heteroavioparien toive saada oma lapsi olisi elämän rajallisuuden kieltämistä ja Jumalan tontille astumista. Se on järjetön ajatus, Hynynen puhisee.
Tällaisissa kannanotoissa kirkko turvautuu mieluusti siihen, mihin on turvautunut ennenkin. Kun piispat tekivät selonteon kirkon avioliitto-opetuksesta vuonna 2016, he koostivat sen aiemmista dokumenteista.
Kärjistäen voisi sanoa, että kirkon kannanotoissa voi puhua pelastuksesta monella tavalla, mutta avioliitosta vain yhdellä.
– Tuomas Hynynen
Yhteiskunnallisissa kannanotoissa on toisin. Niiden ääni on kannustava ja aktiivinen. Vastuullisen sijoittamisen ohjeissa ei mainita sanallakaan, että ihminen on itsekäs, paha ja syntinen.
Vuoden 2008 ilmasto-ohjelma oli Tuomas Hynysen mukaan hyvin radikaali sekä toimenpide-ehdotuksiltaan että teologialtaan. Ilmasto-ohjelman mukaan ympäristöä suojeleva ihminen osallistuu Jumalan työhön ja tekee pelastusta todeksi. Pelastus koskee koko luomakuntaa.
– Yleensä luterilaisessa kirkossa on totuttu sanomaan, että pelastumme viimeisellä tuomiolla Jumalan armosta ja että pelastus koskee yksilöä, Hynynen selittää.
– Ilmasto-ohjelman ekoteologiset ajatukset ovat mielestäni radikaaleja. Tuntuu jopa siltä, että ilmasto-ohjelman teologia on kirjoitettu ikään kuin vastalauseeksi Katekismuksen ihmiskeskeiselle uskonkäsitykselle.
Hynysen mukaan monien kirkon ilmastokannanottojen teologia on kekseliästä ja avointa – mutta kun puhutaan homoseksuaalisuudesta tai avioliitosta, onkin hyvin tarkkaa, minkälaista teologiaa on lupa käyttää.
– Kärjistäen voisi sanoa, että kirkon kannanotoissa voi puhua pelastuksesta monella tavalla, mutta avioliitosta vain yhdellä.
Kirkon kannanotot vaikuttavat lähinnä siihen, mitä ihmiset ajattelevat kirkosta
Joskus oli aika, jolloin kirkon kannanotoilla oli merkitystä ihmisten ajattelussa. Kun kirkko sanoi, että avioliiton ulkopuolinen seksi on väärin, moni omaksui ajatuksen.
Nykyään on toisin. Kun kirkko ottaa eettisesti kantaa, kannanotto ei vaikuta niinkään ihmisten eettisiin näkemyksiin kuin heidän näkemyksiinsä kirkosta.
– Jos kirkko ottaa kantaa homoseksuaalisuuteen, se vaikuttaa hyvin harvan ihmisen mielipiteisiin homoseksuaalisuudesta, Tuomas Hynynen arvioi.
– Sen sijaan se vaikuttaa ihmisten näkemyksiin kirkosta.
Silti kirkolta Hynysen mukaan yhä odotetaan kannanottoja. Viime vuosina on kuitenkin tapahtunut muutos: kirkko ei enää ota kantaa kirkkona.
Hynysen väitöskirjan aineistona olevat kannanotot ovat vuosilta 2005–2010. Hän kutsuu ajanjaksoa kirkon yhteisten kannanottojen viimeiseksi kulta-ajaksi. Piispat tai jokin muu kirkollinen taho saattoivat miettiä jotain kysymystä ja kirjoittaa siitä yhden lausunnon.
Näen entistä enemmän, että kirkon oppi on ristiriitojen kautta syntynyt kompromissi.
– Tuomas Hynynen
Esimerkkinä tällaisesta on piispojen vuonna 2008 kirjoittama Rakkauden lahja. Siinäkin tosin näkyy rakoilua: kaksi piispaa kieltäytyi allekirjoittamasta tekstiä.
Sittemmin tilanne on sirpaloitunut.
– Keskustelukulttuuri on mennyt enemmän siihen, että kirkon yhteisten ulostulojen sijaan piispat ottavat itse kantaa nopeasti somessa, jopa keskenään ristiriitaisesti, Hynynen sanoo.
– Viimeisen kymmenen vuoden aikana ihmiset ovat saaneet tottua siihen, että kirkko ei ota enää yhtä yhtenäistä kantaa, vaan kirkon toimijat ovat moniäänisiä keskustelukumppaneita.
Kirkon rivijäsenen näkökulmasta kirkon eettinen opetus voi näyttää sekavalta. Ovatko homosuhteet hyvä vai paha asia? Onko abortti okei vai ei? Tuleeko kirkon auttaa paperittomia turvapaikanhakijoita vai ei?
Sekavuus on hankalaa, mutta Hynysen mielestä olisi paljon pahempi, jos kirkolla olisi vain yksi eettinen äänitorvi, joka kertoisi, miten pitää ajatella.
– Auktoriteetin määrittelemät vastaukset tarjoavat helppoja ratkaisuja elämän vaikeisiin kysymyksiin, mutta lähimmäisenrakkautta ei opita lukemalla oppikirjoja vaan asettumalla toisen asemaan.
Kirkon oppi on ristiriitojen kautta syntynyt kompromissi
Kun piispat vuonna 2010 julkaisivat mietinnön parisuhdelain seurauksista kirkossa, he kirjoittivat: ”Kirkon työntekijän tulee sitoutua julistus- ja kasvatustehtävissään kirkon avioliittoa ja seksuaalisuutta koskevaan opetukseen, jonka suuntaviivat on ilmaistu kirkollisissa kirjoissa ja yhteisesti hyväksytyissä kannanotoissa.”
Kirkkoherra Tuomas Hynynen on hämillään.
– Lause on äärettömän abstrakti. Mitkä ovat ”kirkolliset kirjat” tai ”yhteisesti hyväksytyt kannanotot”? Onko vaikkapa Rakkauden lahja sellainen, vaikka kaksi piispaa jätti sen allekirjoittamatta?
– Kysyn pappina ja tutkijana: mihin kirkon työntekijän on sitouduttava? Vastaus on, että se jää täysin epäselväksi.
Hynynen alkoi vuonna 2012 kirjoittaa väitöskirjaa siitä, miten kirkon eettiset kannanotot menevät yksiin kirkon opin kanssa.
Hän ajatteli, että kirkolla on oppi, joka on siellä jossain.
Ja onhan sellainen, kun puhutaan tietyistä asioista. Jos kysytään, mitä luterilainen kirkko ajattelee paavista, lapsikasteesta tai pappien selibaatista, tunnustuskirjoista löytyvät kattavat vastaukset.
Mutta kun kysytään, onko kirkolla oppia avioliitosta, vastaus onkin vaikeampi.
– Kun olen tehnyt tätä työtä, olen entistä enemmän alkanut ajatella, että kirkon oppi ja opetus muotoillaan kysymys kerrallaan. Näen entistä enemmän, että kirkon oppi on ristiriitojen kautta syntynyt kompromissi, Hynynen sanoo.
Väitöskirjan aihe muuttui matkan varrella, ja lopullinen otsikko on Uskon ja rakkauden asialla – Oppi, usko ja etiikka Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eettisissä kannanotoissa 2005–2010.
– Uskon, että Jumalan tahto toteutuu kirkon opetuksessa ja elämässä, mutta samalla ajattelen, että kirkon opetuksen tuleekin muuttua yhteiskunnallisten muutosten myötä, Hynynen sanoo.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ex-kansanedustajan gradu: Edes piispat eivät tiedä, kuka kirkossa käyttää valtaa
AjankohtaistaPitkän linjan poliitikko Kirsi Ojansuu-Kaunisto haastatteli teologian pro gradu -työhönsä vuonna 2017 virassa olleita piispoja.
Pääkirjoitus: Piispojen kummallinen kannanotto
Puheenvuorot
