”Elämä on varhain opettanut, että se, mitä itse suunnittelen, ei välttämättä ollenkaan toteudu”, arkkipiispa Tapio Luoma sanoo.
”On iso kysymys, että mitä minä haluan ja mitä Jumala haluaa” – Miten arkkipiispa Tapio Luoma rukoilee ja miksi hän haluaisi kirkkohäät myös samaa sukupuolta oleville pareille?
Tapio Luoma halusi papiksi pieneen seurakuntaan, mutta nyt hän johtaa arkkipiispana 3,5 miljoonan suomalaisen kirkkoa. Tässä jutussa hän kertoo uskostaan ja urastaan ja kysyy, luotammeko me siihen, että Jumala todella johdattaa.
Usko: ”Rippikoulukesä oli käänteentekevä”
– Olen lapsesta asti uskonut Jumalaan ja myöhemmin pikemminkin kasvanut uskossa kuin tullut uskoon. Kotipaikkakunnallani Vaasassa vaikutti 1970-luvulla vahvana kirkon viides herätysliike, jossa korostettiin henkilökohtaista uskonratkaisua. Se sai minutkin pohtimaan, onko minulla ollut mitään selvää uskoon tulemisen hetkeä. Rippikoulukesä oli sillä lailla käänteentekevä, että se usko, joka minussa oli, vahvistui, enkä enää kaihtanut sanoa olevani uskova. Ajattelen, että uskossani on edelleen hyvin paljon samaa kuin silloin nuorena.
– Kun 1990-luvulla ryhdyin tekemään väitöskirjaani teologian ja luonnontieteen suhteesta, minua kiinnosti lähinnä apologia eli se, millä tavalla kristinuskoa voidaan puolustaa niitä väitteitä vastaan, joissa todetaan, että kristinusko on älyllisesti huono vaihtoehto. Monestihan kuulee sanottavan, että viisas ja tieteen vakavasti ottava ihminen ei voi uskoa Jumalaan. Hain tutkimuksen tekemisestä myös aineksia omaan työhöni pappina, varsinkin nuorten kysymyksiin vastaamiseen.
– Tutkimustyön myötä oma horisonttini laajentui. Apologiassa puolustetaan omaa näkemystä, ja sillä on kyllä oma paikkansa. Mutta huomasin, että vieläkin tärkeämpää on dialogi, jossa erilaiset katsomukset kohtaavat toisensa kunnioituksen hengessä. Oma tutkimuskohteeni, skotlantilainen teologi Thomas F. Torrance, on painottanut vuoropuhelua uskonnollisten yhteisöjen ja tiedeyhteisön välillä. Sitä olen toivonut myös omalla työlläni edesauttavani.
Tapio Luoma muistaa aina uskoneensa Jumalaan. Tässä hän on puolitoistavuotias.
Jeesus: ”Kristittyinä emme usko Jumalaan yleensä”
– Hengellisen elämäni tärkeimpiä löytöjä on rippikouluajoista alkaen ollut Kristus-keskeisyys, eli se, mikä merkitys Jeesuksella on kristinuskossa.
– Väitöskirjaa tehdessäni opiskelin yhdeksän kuukautta Edinburghin yliopistossa. Silloin huomasin, että tutkimustyön tekeminen oli myös hengellisesti äärimmäisen ravitsevaa. Thomas F. Torrancella, jonka ajattelua tutkin, oli teologiassaan hyvin vahva Kristus-keskeinen ote.
– Väitöskirjan tekeminen ei ollut minulle pelkästään akateemisen meriitin hankkimista, vaan se oli myös uskossa kasvamista. Siitä lähtien olen mieltänyt oman roolini pappina, piispana ja nyt sitten vielä arkkipiispana niin, että kaikki lähtee Kristuksen persoonasta.
– On Jumala. Mutta kristittyinä emme usko Jumalaan ylimalkaisesti tai Jumalaan yleensä, vaan sellaiseen Jumalaan, joka sitoutuu luomaansa todellisuuteen. Hän on itse mukana tämän luomakunnan eri vaiheissa. Konkreettinen osoitus siitä on kristinuskon mukaan se, että Jumala itse syntyy ihmiseksi Jeesus Nasaretilaisessa eli hän itse sitoutuu aikaan ja paikkaan. Tämähän on aika monen mielestä käsittämätöntä: jos Jumala on aina ollut olemassa ja kaikkivaltias, niin miten hän joskus kaksituhatta vuotta sitten valitsi yhden mitättömän maailmankolkan?
– Mutta luultavasti kristinuskon voima onkin ollut siinä ymmärryksessä, että Jumala on juuri sellainen. Hän ei ole Jumala vain yleensä, vaan hän on Jumala nimenomaan erityistilanteissa, minunkin elämäni erityistilanteissa. Hän tulee ihmiseksi jakaakseen tämän ihmisen osan, ja se tapahtuu Jumalan omassa olemuksessa.
– Vanha, ehkä se kaikkein alkukantaisin kristillinen uskontunnustus ”Jeesus on Herra” ilmaisee sen, että avain Jumalan, hengellisen elämän ja kristillisen uskon ymmärtämiseen lähtee Kristuksen persoonasta. ”Jeesus on Herra” ei ole mikään hurskas slogan tai leima, jolla ihminen esittelee omaa uskonnollisuuttaan ja jolla kiillotetaan omaa hengellisyyttä ja osoitetaan muiden olevan väärässä. Sen sijaan se on tunnustus siitä, että lähtökohta Jumalan mysteeriin ja siihen kiinni pääsemiseen on aina Kristuksessa. Kristinuskoa ei voi ymmärtää ilman tätä.
Raamattu: ”Viimeisellä tuomiolla ei kysytä, kuinka paljon Raamattua on lukenut”
– Raamattu on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun opin lukemaan. Asuimme jonkin aikaa Vaasassa erään helluntailaispariskunnan yläkerrassa, ja olin välillä heillä hoidossa. Siellä oli iso perheraamattu, jossa oli Gustave Dorén kuvitus. Muistan, kuinka minua kiehtoi valtavasti se maailma ja välillä aika hurjatkin kuvat. Kaikkia eivät aikuiset olisi antaneet katsoa, koska ne olivat sen verran raakoja.
– Pyrin lukemaan Raamattua joka päivä. Käytän Sanan aika -kirjaa, jota toimitan yhdessä Anna-Mari Kaskisen ja Miikka Ruokasen kanssa. Siinä Uusi testamentti käydään läpi vuoden mittaan ja Vanha testamentti kolmessa vuodessa.
– Meidän kirkolliset kädenvääntömme eivät liity Raamatun arvoon ja merkitykseen sinänsä, vaan sen tulkintaan. Kun keskustellaan erilaisista tulkinnoista, minusta on oleellista ymmärtää, mitä Raamattu puhuu, mitä sinne on kirjoitettu ja millaisia kerrostumia ja millaista kirjallisuutta se sisältää.
– Raamatun kertomuksissa ja niissä kuvatuissa tapahtumissa heijastuu paitsi ihmisen kaipuu Jumalan puoleen, myös se, mitä Jumala haluaa ihmiselle sanoa ja miten hän lähestyy ihmistä. Jeesusta ja Raamattua on mahdoton erottaa, koska emme tuntisi Jeesuksen persoonaa ilman Raamattua. Mutta jos kysytään, ketä meidän tulee viime kädessä pitää Herranamme, niin kyllä se on Jeesus. Myös Raamatun oman todistuksen mukaan viimeisellä tuomiolla ei kysytä sitä, kuinka paljon Raamattua on lukenut tai kuinka hyvin sen osaa, vaan sitä, olemmeko nähneet Kristuksen kärsivässä lähimmäisessä.
Rukous: ”Rukoukseni ei ole pelkkiä sanoja”
– Kotona minulle opetettiin iltarukous, ja minua kannustettiin mukaan seurakunnan varhaisnuorisotoimintaan. Jonkun mielestä tuo ei ehkä ole paljon, mutta minä pidän sitä arvokkaana ja tärkeänä.
– Kerran, kun olin ehkä viisivuotias, olin kuumeessa ja hoidossa naapurin helluntailaisperheen luona. Isä ja äiti olivat töissä. Lepäsin ja istuskelin sohvalla. Helluntailaisperheen isä ja hänen saarnaajatoverinsa, joka oli siellä kylässä, polvistuivat ja rukoilivat, että pieni poika parantuisi. Tuosta hetkestä minulle on jäänyt vahva muistijälki.
– Minun on kauhean vaikea sanoa, kuinka usein rukoilen, koska se on osa arkista elämääni eri tavoin. Rukoukseni ei ole koskaan pelkkiä sanoja tai jotain sellaista, jolle varaisin tietyn ajankohdan. Sitäkin se voi olla, mutta rukouselämäni ei ole siihen sidottu. Rukoilen lukuisia kertoja päivän mittaan – rukousta ovat myös sellaiset huokaukset Jumalan puoleen, joissa välttämättä ei ole sanoja tai selkeitä ajatuksia.
– Olen tehnyt itselleni rukoussäännön ja hyödyntänyt siinä katolista ja ortodoksista traditiota. Käytän esimerkiksi ruusukkoa tai rukoushelmiä ja saatan niiden avulla käydä läpi erilaisia lyhyitä rukoushuokauksia. Helmien määrä ja järjestys on iskostunut muistiini niin, että pystyn käymään rukoukset läpi missä milloinkin, vaikka autolla ajaessani.
Tapio Luoma kävi rippikoulun vuonna 1977.
Seurakunta: ”Kotiseurakunnassani nuoreen ihmiseen luotettiin”
– Kouluiässä menin mukaan seurakunnan poikakerhoon. Muutaman vuoden päästä minua pyydettiin apukerhonjohtajaksi ja lopulta myös kerhonjohtajaksi. Kävin siihen vaadittavat kurssit ja sain kerhonohjaajakortin, jossa oli valokuvani, seurakunnan leima, nuorisotyönohjaajan allekirjoitus ja merkinnät kursseista, joita olin käynyt. Edelleen pidän sitä ehkä tärkeimpänä kirkollisena valtakirjana, joka käteeni on annettu. Vuosien mittaan minulle on tullut monenlaisia valtakirjoja ja viranhoitomääräyksiä, mutta poikakerhosta kaikki alkoi, ja se on ollut erittäin merkittävä vaihe minun hengellisessä kehityksessäni.
– Rippikouluiässä etsin hyvin voimakkaasti itseäni ja sellaista nuorten porukkaa, joka tuntuisi turvalliselta ja jossa olisi hyvä olla. Oman rippikouluni jälkeen osallistuin tiiviisti kotiseurakuntani nuorisotyöhön ja seurakunnan elämään. Löysin lopulta itseni aika monesta vapaaehtoistehtävästä: keräsin esimerkiksi kolehtia ja toimin yhteisvastuukerääjänä. Heittäydyin mukaan koko nuoruuden innolla. Siihen liittyi myös voimakas kokemus erään nuorten kirkkotilaisuuden jälkeen, kun tajusin, että haluan papiksi.
– Minulla on aina ollut vahva seurakuntaorientaatio, ja oma hengellinen kasvuni on aina tapahtunut suhteessa seurakuntaan. Kotiseurakunnassani nuoreen ihmiseen luotettiin. Se rohkeus, jonka sieltä sain, on ollut äärimmäisen tärkeää myöhemminkin, kun minulle on tarjottu haasteita, joihin tarttua. Opiskeluaikoina olin kesäteologina pienessä pohjalaisessa yhden papin seurakunnassa. Siellä sai tehdä ihan kaikkea.
– Silloin alkoi elää ajatus, että jos minut vihitään papiksi, haluan mahdollisimman pieneen seurakuntaan ihan sen takia, että silloin saa olla lähellä ihmisten elämää ja oppii tuntemaan laajasti ihmisiä. Pienessä seurakunnassa papin työ on monipuolista.
– No, nyt työni on aika kaukana siitä. Mutta se kokemus oli minulle äärimmäisen tärkeä ja olen siitä hyvin kiitollinen. Näin, mitä oma seurakunta ja sen työntekijät merkitsevät ihmisille ja heidän identiteetilleen.
”Uskossani on edelleen hyvin paljon samaa kuin nuorena”, Tapio Luoma arvioi. Kuva on vuodelta 1978.
Ura: ”Ihan hyvä, että asiat ovat menneet niin kuin ne ovat menneet”
– En ole oikeastaan suunnitellut uraani, vaan koen olevani tässä siksi, että Taivaan Isä on halunnut minut töihin kirkkoon. Olen ajatellut, että se tehtävä, joka kulloinkin tehtäväksi tulee, pitää vain hoitaa niin hyvin kuin osaa. Totta kai on täytynyt myös olla valmis ottamaan vastaan haasteita ja isompia ja vaativampia tehtäviä.
– Elämä on myös varhain opettanut, että se, mitä itse suunnittelen, ei välttämättä ollenkaan toteudu. Olen esimerkiksi hakenut virkoja, joita en ole saanut. Nyt voin sanoa, että on ollut ihan hyvä, että asiat ovat menneet niin kuin ne ovat menneet.
– Hiljattain minulta kysyttiin, minkälaisia unelmia minulla oli nuorena. Kerroin, että minulla oli kaksi unelmaa: ensimmäinen oli päästä papiksi ja toinen oli perustaa perhe. Molemmat ovat toteutuneet.
– Työ on minulle elämäntapa. Välillä on ollut vaikea vetää rajaa sen suhteen, mikä on perheelle annettavaa aikaa ja kuinka paljon aikaa käytän työhön. Mutta kyllä minä pystyn vapaatakin pitämään. Silloin lueskelen ja kuuntelen musiikkia.
– Minulla on työvuosia vielä jäljellä, eikä mitään ratkaisuja ole tarvetta tehdä pitkiin aikoihin. Tajuan kuitenkin, että kymmenen vuoden päästä olen jo eläkkeellä. Olen hyvin totaalisesti antanut itseäni, aikaani ja osaamistani kirkon työhön, jota rakastan ja joka on ollut valtavan tyydyttävää ja hienoa ja on sitä edelleen. Siksi vähän mietityttää, että miten sitten eläkeläisenä aika kuluu. Mitä voisi olla elämä ilman tätä työtä?
Tapio Luoma nuorena pappina ristiäisissä.
Johdatus: ”Luotammeko siihen, että Jumala todella johdattaa?”
– En ole kokenut sellaisia syviä kriisejä, joissa olisin valtavasti epäillyt esimerkiksi Jumalan olemassaoloa tai Jeesuksen todellisuutta. Mutta joskus olen tuntenut, että Jumala on hiljaa. Olen myös epäillyt Jumalan johdatusta. Niin on käynyt yleensä silloin, kun asiat eivät ole menneet niin kuin minä olisin halunnut.
– On iso kysymys, että mitä minä haluan ja mitä Jumala haluaa. Jos me pyydämme johdatusta, niin sehän merkitsee myös sitä, että tunnistamme omien toiveidemme ja unelmiemme olevan välillä toisenlaisia kuin se, mitä Jumala kenties haluaa.
– Monet ovat sanoneet, että jos rukoilee sydämestään ”tapahtukoon sinun tahtosi”, tulee ensimmäisenä mieleen, että mitähän pahaa minulle nyt sitten tapahtuu – aivan kuin Jumala odottaisi tilaisuutta antaa meille jotakin pahaa. On merkillinen oletus, että jos annan Jumalalle vapaat kädet ohjata minun elämääni, minun täytyy ruveta pelkäämään.
– Seurakuntapapin työstä muistan, että kun ihmiset kokivat järkyttäviä tragedioita, he usein kysyivät, mistä Jumala heitä rankaisee. Ne ovat isoja ja vaikeita kysymyksiä. Mutta kristinuskon lohdullinen sanoma on siinä, että Jeesusta on jo rangaistu. Siihen, miksi me kohtaamme vastoinkäymisiä, ei välttämättä ole mitään selitystä.
– Itse en ole kokenut suuria menetyksiä, mutta tiedostan, että koska tahansa saattaa kenelle tahansa tapahtua mitä tahansa. Työssäni olen nähnyt monia tragedioita, jotka ovat kohdanneet ihmisiä ja perheitä. Sellainen oli esimerkiksi Kauhajoen kouluampuminen vuonna 2008. Sellaiset tulevat kyllä ihon alle. Ja silloin on yhdessä kysytty, missä sinä Jumala olit.
– Olen miettinyt sitä, että jos näissä elämän vaikeissa tilanteissa, pettymyksissä ja tragedioissa ei voisi edes jollakin lailla turvautua Jumalaan – olkoon se miten pientä hyvänsä – niin mitä toivoa sitten olisi. Minulle perimmäinen toivonlähde on se, että vaikka hirvittäviä asioita tapahtuu, niin siitä huolimatta on olemassa jotakin sellaista, minkä me tulkitsemme Jumalan läsnäoloksi siinä kivussa. Ja tietysti Kristus ristilläkin kertoo siitä, että Jumala ei kaihtanut kohdata kärsimystä omissa nahoissaan.
– Kirkolliskokouksen aikoihin ihmiset eri puolilta kirkkoa sanovat usein rukoilevansa, että Jumala johdattaisi kirkolliskokousta. Se on tosi tärkeä asia, mutta se on saanut minut miettimään, luotammeko me siihen, että Jumala todella johdattaa ja että ne päätökset, joita kirkolliskokouksessa tehdään, oikeasti on tehty Pyhän Hengen johdatuksessa. Haluan uskoa, että jos kerran rukoillaan johdatusta, niin silloin se, mihin suuntaan meitä viedään, on sitä johdatusta.
– Tämä nyt tietysti pätee ihan kaikkeen muuhunkin. Olemme kyllä hanakoita pyytämään Jumalan johdatusta, mutta meillä on kuitenkin aika vahvoja reunaehtoja sille, minkä me olemme valmiita tulkitsemaan sellaiseksi.
Tapio Luoma asetettiin arkkipiispan virkaan 3.6.2018 Turun tuomiokirkossa.
Avioliitto: ”Kysymys avioliitosta ei ole minulle vakaumuksen asia”
– Olen aina mieltänyt olevani kirkollisen kentän keskivaiheilla. Viime aikoina on esillä ollut paljon kysymys samaa sukupuolta olevien avioliitosta, ja siinäkin olen ollut aika lailla keskikentällä – nyt vain siirtynyt vähän keskikohtaa osoittavan viivan toiselle puolelle. Avioliitto ei ole koskaan ollut minulle mikään raamattukysymys, vaan pohdiskeluni on noussut lähinnä kirkon perinteestä ja avioliiton määritelmästä.
– Espoon piispana ollessani en itse erityisesti halunnut pitää tätä aihepiiriä esillä, mutta asiasta kysyttiin jatkuvasti. Silloin yritin rehellisesti vastata, että meillä ei ole vielä sellaista päätöstä, joka mahdollistaisi samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen. Tosin jo Espoon piispanvaalin aikaan 2011 totesin jossakin paneelissa, että kyllä se minulle käy, jos mennään sitä kohti yhdessä.
– Arkkipiispanvaalin yhteydessä vuonna 2018 muistan sanoneeni, että jos kirkko hyväksyy samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen, voisin kuvitella itsekin olevani heitä vihkimässä. En ole koskaan ollut tai en ainakaan koe olleeni täysin ehdoton, vaan ennemminkin kyselevä.
– Homoseksuaalisuus ei sulje pois syvää kaipuuta Jumalan puoleen tai henkilökohtaista uskoa. Ehkä juuri homoseksuaalisen ihmisen hengellisen elämän tunnistaminen ja aidoksi tunnustaminen on lopulta eniten vaikuttanut ajatteluuni niin, että olin muiden piispojen kanssa valmis tekemään kirkolliskokoukselle esityksen, että kirkossamme mahdollistetaan samaa sukupuolta olevien vihkiminen avioliittoon. Olen miettinyt, kuinka aktiivisesti olen muuttanut käsitystäni, vai olenko vain yhtäkkiä huomannut, että tämä ei ole enää minulle samanlainen kysymys kuin aikaisemmin.
– Toivon myös, että minulla on muutakin annettavaa tälle kirkolle kuin se, mitä ajattelen avioliitosta. Ylipäätään minua mietityttää se, missä asioissa on oltava järkähtämätön ja missä asioissa meidän on annettava tilaa itsellemme mielipiteiden kehittymiselle ja muuttumiselle.
– Minulle vakaumus on pysyvää. Mielipiteet voivat muuttua ajan oloon. Kysymys avioliitosta ei minulle ole vakaumuksen asia.
Valta: ”Raskainta on ollut tajuta omien mahdollisuuksieni rajallisuus”
– Arkkipiispan virkaa kunnioitetaan ja arvostetaan. Se totta kai tekee valtavan nöyräksi ja myös varovaiseksi, että en tulisi aiheuttaneeksi hallaa tälle viralle. Valta kirkossa on mitä syvimmin hengellinen asia. Se auktoriteetti, joka arkkipiispan virkaan liittyy, ei todellakaan ole minun omaani.
– Iso kysymys, jota pohdin jo Espoon-aikoinani, on se, mitä piispuus tekee ihmiselle – eli missä määrin minulla säilyy kosketus autenttiseen minääni.
– Yksinäisyyttä en ole virassani kokenut. Minulla on loistavat työkaverit. Raskainta on varmaan ollut tajuta omien mahdollisuuksieni rajallisuus – se, että sittenkin tällä paikalla olen vain ihminen, joka ei saa aikaan ihmeitä. Arkkipiispanvaalin jälkeen on välillä tuntunut raskaalta myös se, että olen tullut tuottaneeksi pettymyksen – kun olen tajunnut, että minä en ollutkaan sellainen arkkipiispa kuin jotkut olisivat toivoneet. Mutta nykyisin otan siitä yhä vähemmän pulttia.
Kuka?
Tapio Luoma, 62, on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa. Hän aloitti virassaan kesäkuussa 2018. Sitä ennen hän on toiminut muun muassa Espoon hiippakunnan piispana ja Seinäjoen kirkkoherrana.
Luoma on vihitty papiksi vuonna 1987 ja väitellyt teologian tohtoriksi vuonna 1999.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Mikään kärsimys ei vähennä ihmiselämän arvoa”, tähdentää arkkipiispa Tapio Luoma – näistä syistä kirkko vastustaa eutanasiaa
Hyvä elämä Ajankohtaista HengellisyysArkkipiispa Tapio Luoman mukaan eutanasian laaja kannatus kertoo myötätunnosta vakavasti sairaita kohtaan. Hän kysyy kuitenkin, mihin eutanasialain hyväksyminen johtaisi käytännössä.
