Maaria Oikarisen viime kesän kohokohta oli, kun hän järjesti nuorille maalauspajan työhuoneellaan. Helsingin kaupunki myönsi pienen summan materiaalihankintoihin, mutta muuten kyseessä oli vapaaehtoistyö. ”Haen rahoitusta, jotta voisin pitää pajoja jatkossakin”, hän sanoo.
”Päätin, että okei, mä elän” – Nykyään Maaria Oikariselle on melkein joka aamu herätessä hyvä fiilis
Maaria Oikarinen menee hijabissa kirkkoon ja räppää Tiktokissa nimellä Läppämutsi, sillä hän haluaa hämmentää ihmisiä. Kupliva luonne kätkee sisäänsä myös paljon surua, ja raskaimman menetyksensä jälkeen Oikarinen halusi vain kuolla.
Äitini on rohkea ja peloton, ja sillä aina uudet, jännittävät ideat on.
Koko mun elämän ollaan aina yhessä oltu, kaikenlaista nähty ja koettu.
Vaikka oonkin jo aikuinen, luotasi pois tahdo en!
Pinkki lappu taiteilija Maaria Oikarisen jääkaapin ovessa on kulunut, käsiala parista kohtaa levinnyt. Tekstin on kirjoittanut Oikarisen tytär Martta.
– Ehkä seitsemän vuotta sitten, Oikarinen sanoo.
Marttaa ei enää ole, mutta kaikki lapussa mainittu on, edelleen, Oikarinen kokee.
– Ajattelen, että nämä asiat tapahtuvat joka päivä. En enää koskaan saa äitienpäivänkortteja, mutta tätä voin katsoa vaikka joka päivä, ja se on aina totta.
Kun Oikarisen ainoa lapsi kuoli kuusi vuotta sitten, hän ei ensin pystynyt mihinkään: ei työskentelemään, ei nukkumaan, ei näkemään toivoa missään. Kuukauden Oikarinen vietti Helsingin Auroran sairaalan psykiatrisella osastolla ”turvassa itseltään”, kuten hän itse sanoo.
Sitten tuli oivallus: yksi kuolema riittää.
– Päätin, että okei mä elän ja menen tämän läpi.
Kahden ensimmäisen vuoden jokainen päivä oli hirveä. Oikarinen kaipasi tytärtään, heräili öisin omaan itkuunsa, kavahti onnellisia muistoja ja mietti, miksi Jumala salli sen, että nuori elämä päättyi. Raskaimpia olivat aamut: taas oli edessä uusi päivä ilman tytärtä.
Löytyi uusi tunne: turvallisuus
Kunnes kaksi vuotta sitten tuli erilainen aamu. Maaria Oikarinen huomasi lämpimän peiton ja ikkunasta tulevan valon, ja ne tuntuivat uudelta. Keittiön pöydällä tytär hymyili rippikuvassa kuten ennenkin, mutta muisto ei enää sattunut. Mieleen muistuivat myös ystävän lohduttavat sanat: ”Et tullut tähän maailmaan ainoastaan ollaksesi äiti.”
Oikarinen nimesi uuden tunteen turvallisuudeksi. Sen myötä aikaisempi levottomuus, miksi-kysymykset ja paha olo väistyivät.
– Olin kärsinyt elämässäni ahdistuksesta jo ennen Martan kuolemaa. Nykyään on melkein joka aamu herätessä hyvä fiilis: tänään varmaan tapahtuu jotain mukavaa.
Mistä tunne tuli, sitä Oikarinen ei tarkkaan tiedä.
– Kai sitä voi sanoa myös Jumalan ihmeeksi. Toisaalta olen käynyt läpi niin hirveän prässin, että ehkä minusta on siksi tullut tällainen, jolla on rakkautta.
”Olen kristitty, kiinnostunut kielistä ja uskonnoista, lukenut esimerkiksi hepreaa ja opiskellut juutalaisuutta. Halusin opiskella myös kolmatta abrahamilaista uskontoa”, Maaria Oikarinen kuvailee itseään.
Islamilaisen teologian opiskelija
Maaria Oikarisen rakkaudesta ovat päässeet osallisiksi etenkin nuoret. Hän aloitti kaksi vuotta sitten vapaaehtoistyön Helsingin Diakonissalaitoksen Olohuoneella. Se on kohtaamispaikka 18–25-vuotiaille maahanmuuttajille, jotka ovat tulleet Suomeen alaikäisinä ilman huoltajaa. Oikarisen mukaan suuri osa Olohuoneella käyvistä nuorista on muslimeja esimerkiksi Afganistanista, Irakista ja Somaliasta.
– Menin auttamaan heitä läksyissä, jotta minusta olisi jollekin jotain hyötyä. Hengaan heidän kanssaan ja höpöttelen, se on ollut tosi kivaa.
Oikarinen saa nuoriin kontaktin myös siksi, että hän tuntee islamia ja puhuu hieman arabiaa. Islamilaisen teologian opinnot Oikarinen aloitti Helsingin yliopistolla 2023.
– Olen kristitty, kiinnostunut kielistä ja uskonnoista, lukenut esimerkiksi hepreaa ja opiskellut juutalaisuutta. Halusin opiskella myös kolmatta abrahamilaista uskontoa.
Vapaaehtoistyö on ollut palkitsevaa, ja muutaman nuoren kanssa Oikarinen on lähentynyt niin, että nämä kutsuvat häntä äidiksi tai piipahtavat ykskaks kylään.
– Ja nyt kun olen ollut pitkällä sairauslomalla, tytöt ovat tulleet käymään ja tuoneet minulle ruokaa, Oikarinen kertoo.
Sairausloma on seurausta kivuliaasta kaularangan rappeumasta, joka leikattiin lokakuun alussa. Oikarinen pelkäsi leikkausta kuin kuolemaa. Epäonnistuessaan leikkauksen seurauksena olisi voinut olla hermovaurio tai äänihuulihalvaus.
Kaikki meni kuitenkin hyvin, ja Oikarinen toivoo, että kolmatta vuotta jatkunut voimakas niskakipu sekä oikeaan käteen säteillyt hermosärky viimein lakkaisivat. Sitten olisi taas mahdollista jatkaa opintoja ja kirjoittamista – tekeillä on näet romaani, jossa Oikarinen pohtii elämää ja kirjoittaa tyttärelleen kirjeitä.
– Kun kirjoitin Martalle ensimmäisen kirjeen, siitä aukesi uusi juttu: että näin voi tehdä, puhua hänelle.
Paavalinkirkko on tärkeä paikka
Vaikka kirjoittaminen on ollut tauolla, Maaria Oikarinen on pystynyt maalaamaan. Tänä vuonna uusia teoksia on syntynyt vilkkaasti, ja parhaillaan Oikarisella on näyttely Paavalinkirkon aulagalleriassa.
Maalaukset ovat näyttäviä ja voimakkaita, osa miltei seinän kokoisia, ja niiden nimet kertovat omalla tavallaan Oikarisen koettelemuksista: esillä ovat muun muassa teokset Survival (eloonjääminen), Pieni rukous ja Ave Maria.
Tummasävyisessä kirkkotilassa värikkäät työt tuntuvat kuin kaivatulta elämän henkäykseltä.
Pitkään Oikariselle oli mahdotonta mennä Paavalinkirkkoon, sillä Martan hautajaiset pidettiin siellä. Kerran Oikarinen uskalsi mennä seurakunnan sururyhmään, mutta pappi totesi, ettei mukaan oteta itsemurhan tehneiden omaisia. Oikarinen järkyttyi: ai että ryhmä menisi hänestä pilalle?
Hän ei kuitenkaan kanna kaunaa, ja nykyään lähikirkko on jälleen tärkeä.
– Minulla olisi monta syytä olla katkera ja juuttua miettimään kaikenlaista, kuten että kuka teki sen virheen, jonka vuoksi Martta kuoli. Mutta ei siitä olisi mitään hyötyä. Mieluummin nauran ja elän vielä vaikka sata vuotta.
”Moni on kysynyt, tuleeko minusta pappi. Ei, vaan imaami, vastaan yleensä”
Jumalan olemassaoloa Oikarinen pohtii paljon, mutta mieltää itsensä ennen kaikkea agnostikoksi. Hän on viime vuodesta lähtien opiskellut Helsingin yliopistossa myös kristillistä teologiaa, mutta näitäkin opintoja siivittää halu oppia uutta, ei aikomus vaihtaa ammattia.
– Moni on kysynyt, tuleeko minusta pappi. Ei, vaan imaami, vastaan yleensä, sanoo Oikarinen sanoo nauraen.
Välillä hän pukeutuu muslimien hijabiin, ja on mennyt hijabissa myös kirkkoon.
– Haluan hämmentää ihmisiä.
Tiktokissa voi törmätä myös arabiaksi tekstitettyihin räppäysvideoihin, joita Oikarinen tekee nimellä Läppämutsi.
Nimi sai alkunsa tyttären kommentista.
– Martta sanoi minulle joskus teininä, että ”olet kyllä läppä, mutsi”. Mielestäni se oli ehkä kehu. Pakkohan sitä oli alkaa käyttää.
Halu yhdistää yksinäisiä nuoria
Jääkaapin oven valokuvassa pellavapäinen pieni tyttö juoksee karkuun äitiä. On kesä, molemmilla uimapuvut päällä. Joka kerta kahvimaitoa ottaessaan Maaria Oikarinen näkee kuvan ja siinä kuplivan ilon. Martta olisi nyt 26-vuotias ja valmistunut sairaanhoitajaksi.
– Martassa menetin ihmisen, joka oli eniten samankaltainen kanssani. Se on surullisinta, Oikarinen huokaa.
Elävien elämä kuitenkin jatkuu, ja Oikarinen on onnellinen, että saa nykyäänkin olla nuorten ympäröimä. Viime kesänä hän toteutti yhden unelmistaan ja järjesti työhuoneellaan kaksi kuukautta kestäneen maalauspajan vammaisille nuorille ja maahanmuuttajanuorille.
– Haaveenani oli yhdistää nuoria, jotka kokevat ehkä yksinäisyyttä tai ovat vaarassa syrjäytyä.
Ensimmäisellä kerralla paikalle uskaltautui neljä nuorta, sitten sana kiiri ja työhuone täyttyi innokkaista joka viikko. Nauru raikui, ja yksi nuori totesi ääneen, että maalauspaja on hänelle viikon kohokohta.
Kävi juuri kuten Oikarinen oli toivonut.
Kirje Gabrielilta -taidenäyttely 30.11. asti Paavalinkirkon aulagalleriassa.
Maaria Oikarisen haastattelu Puhkea kukkaan – päivä naisille -tapahtumassa la 8.11. klo 13 Paavalinkirkolla. Lisätietoja Puhkea kukkaan -tapahtumasta: helsinginseurakunnat.fi/paavalinkirkko/tapahtumat/puhkeakukkaan-paivanaisille.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kaksi lastaan menettänyt Mari Pulkkinen ei usko surun etenevän vaiheesta toiseen: ”Haluaisin poistaa kaikki tavat puristaa suru ajallisiin kehyksiin”
Hyvä elämäOmakohtaiset kokemukset johdattivat Mari Pulkkisen tutkimaan, mitä suru on.
