Aleksi Peura on aiemmin kirjoittanut kirjan noitavainoista, nyt hän tarttui ristiretkiteemaan. Samalla hän on voinut tarkastella sitä, kuinka hyvin omat oletukset historiasta ovat pitäneet paikkaansa.
Ristiretkissä yhdistyivät maalliset ja hengelliset motiivit – ”Uskonnollisen sodankäynnin ongelma ei ole koskaan uskonto vaan sodankäynti”, sanoo aiheesta kirjan kirjoittanut Aleksi Peura
Ristiretket voidaan nähdä myös reaktioina siihen, mitä kristityssä Euroopassa ja sen ympärillä 1000-luvun alkupuolella tapahtui.
Ristiretkistä tulevat mieleen ylväät ritarit korskeiden ratsujen selässä, ratsastamassa miekka tanassa asiaansa lujasti uskoen kohti vääräuskoisten kaupunkeja. Tai sitten se, että ne olivat irvokas esimerkki uskontojen haitallisuudesta, varhaisesta kolonialismista ja siitä, kuinka evankeliumia rakastavasta Jumalasta on viety eteenpäin myös väkivalloin.
Suunnilleen näistä lähtökohdista ristiretkiin alkoi paneutua myös Uskon ritarit – ristiretkien historiaa -kirjan (Like 2021) kirjoittaja Aleksi Peura, joka lopulta joutui tarkastelemaan kriittisesti monia ristiretkiin liittyviä mielikuviaan. Peura on tietokirjailija ja toimittaja, jonka edellinen teos Jumalan viholliset – Euroopan noitavainojen historiaa käsitteli toista kristinuskon varjopuoliin liittyvää vaihetta.
– Oma henkinen ja aatteellinen kasvuni on vienyt kohti uskontokriittisyyttä. Mietin, kuinka paljon pystyn oikeuttamaan omia ennakkoasenteitani kristinuskoon ristiretkillä. Kun tutkin asiaa, niin huomasin, että aika vähän. Uskonnollisen sodankäynnin ongelma ei koskaan ole uskonto, vaan itse sodankäynti, Peura toteaa.
Peura keskittyy kirjassaan kolmeen ristiretkeen, jotka alkoivat vuosina 1095, 1147 ja 1187. Ne suuntautuivat Pyhälle maalle, Jerusalemiin, toinen ristiretki myös Damaskokseen. Jerusalemiin Peura matkusti itsekin, päästäkseen muun muassa näkemään Pyhällä haudalla olevat ristikaiverrukset, joiden oletti olevan ristiretkeläisten tekemiä.
Kirkko jakautui, islam levisi
Ristiretket olivat keskiaikaisia sotaretkiä, joita perusteltiin uskonnollisesti. Tämä lienee määritelmä, josta kaikki voivat olla yhtä mieltä.
Aleksi Peuran mukaan ristiretket olivat ikään kuin reaktioita siihen, mitä maailmalla, tai ainakin keskiajan Euroopassa muuten tapahtui. Lännen ja idän kirkot olivat jakautuneet katoliseksi ja ortodoksiseksi kirkoiksi vuonna 1054 ja islamilaisen maailman raja lähestyi Konstantinopolia, nykyistä Istanbulia.
Paavi oli iso valtapeluri 1000-luvulla, hänelle ristiretket olivat valtapolitiikkaa.
Euroopassa katolisen kirkon organisaatiota lujitettiin ja kirkko hamusi lisää maata saadakseen lisää verotuloja ja sotilaita. Pyhät paikat haluttiin ottaa kristittyjen haltuun ja pyhiinvaellusreitit turvata. Hengellinen ja maallinen valta sekoittuivat.
Ensimmäisen ristiretken alulle panijana on pidetty paavi Urbanus II:a (1042–1099), toista ristiretkeä johtivat Ranskan kuningas Ludvig VII ja Saksan kuningas Konrad III. Aleksi Peuran mukaan aloitteet ristiretkiin saattoivat yhtä hyvin tulla hengellisiltä kuin maallisiltakin johtajilta.
– Paavin ei pitänyt olla maallinen hallitsija ollenkaan. Ajateltiin, että keisarilla oli maallinen miekka, paavilla hengellinen, mutta ei se niin mennyt. Paavi oli iso valtapeluri 1000-luvulla, hänelle ristiretket olivat valtapolitiikkaa, Aleksi Peura sanoo.
Myös kysymys siitä, oliko ristiretkissä kyse enemmän politiikasta vai uskonnosta, on vaikea.
– Jos voisimme aikakoneella matkustaa kysymään tätä ihmisiltä, jotka olivat siellä mukana, he varmaan vastaisivat sekä että, kyse on uskonnosta ja politiikasta. Ehkä totuus on näiden välillä.
Taivaspaikka mielessä matkaan
Ristiretkille lähtivät suuret joukot. Ensimmäisellä ristiretkellä saattoi olla jopa 50 000–100 000 ihmistä, sekä sotilaita että pyhiinvaeltajia. Keskiaikaiset luvut ovat toki joskus epäluotettavia, Aleksi Peura muistuttaa.
Sotilaidenkin varustus oli keveä. Peura kuvaa kirjassaan, että edes soturien hevoset eivät olleet kummoisia, vaan todennäköisemmin poninkokoisia ratsuja.
– Sotilailla oli ehkä jokin nahkanuttu ja rengaspanssari päällä. Kantamuksia ei tarvinnut ollakaan, sillä joukot ryöstelivät matkalla sen, mitä tarvitsivat.
Ristiretkeläisiä motivoi vaaralliselle matkalle paavin lupaus, että he saisivat synnit anteeksi tai että heidän kiirastuliaikansa lyhenisi. Rikkauksien perässä ei matkaan lähdetty – jos niitä joku joskus saikin, ne hupenivat nopeasti. Vain harva paransi sosiaalista asemaansa osallistumalla ristiretkelle.
Paavit tai muut korkeat hengelliset johtajat eivät itse moisille matkoille osallistuneet, mutta ainakin paavi Urbanus II legaatin Adhémarin tiedetään olleen ensimmäisellä ristiretkellä mukana.
– Hän nivoi neljä pääarmeijakuntaa yhdeksi ja kuoli sitten Antiokian valtauksen jälkeen. Sen jälkeen armeija hajosi. Paavin lähettämä hengellinen kaitsija oli siis ilmeisen tärkeässä roolissa, Aleksi Peura kertoo.
Ensimmäinen ristiretki onnistui tavoitteessaan, Jerusalemin valtaamisessa, ja antoi syyn uskoa, että ehkä joukon puolella oli itse Jumala. Toinen ja kolmas eivät sitten enää onnistuneetkaan valloitustavoitteissaan.
Hyvän puolella, pahaa vastaa
Nykyään voidaan ajatella, että ristiretkissä oli kyse myös rasismista tai kolonialismista. Olivatko ne sitä?
– Tämäkin on vaikea kysymys. Tuo on vallitseva näkemys arabialaisen kulttuurin puolella. Historia on aina tulkintaa, ja tuo sekä on että ei ole hyvä tulkinta. Eivät ristiretkeläiset välttämättä ajatelleet lähtevänsä vain valloittamaan, vaan puolustamaan pyhiinvaeltajien oikeuksia. Näen ristiretket enemmän keskiaikaisina valloitussotina, Peura sanoo.
Ristiretkillä tehtiin kauheita tekoja ja ne johtivat verilöylyihin. Tarkoitus saattoi olla kuitenkin ainakin pohjimmiltaan muuta kuin alistaa toista.
Ihmiset ovat hirvittävän huonoja tekemään pahaa tarkoituksella.
– Luultavasti ristiretkeläiset ajattelivat tekevänsä hyvää, olivat luomassa kristityille ja pyhiinvaeltajille turvaa ja tulivat ikään kuin vapauttamaan Kristuksen hautapaikan, Peura arvioi.
– Ihmiset ovat hirvittävän huonoja tekemään pahaa tarkoituksella. Vaikka pääsisimme juttelemaan historian suurten hirviöiden kanssa, he varmaan sanoisivat toimineensa jonkin hyvän puolella niin sanottua pahaa vastaa. Pahuus on aina näkökulma.
Ristiretket olivat varhaista me vastaan ne -ajattelua
Joihinkin asioihin ristiretket jättivät jälkiä, jotka näkyvät yhä. Kaiken verenvuodatuksen ohessa arabialaisen kulttuurin ja islamin ja toisaalta Euroopan ja kristinuskon vuorovaikutus lisääntyi – tosin siihen tuli myös säröjä, jotka näkyvät ja tuntuvat tänäkin päivänä.
Uskonnollisessa ja poliittisessa retoriikassa ristiretket ovat kummitelleet tuon tuosta. Kuuluisin esimerkki on ehkä se, kun Yhdysvaltain presidentti George W. Bush julisti pian syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen, että sodasta terrorismia vastaan tulee kauan jatkuva ristiretki, mikä varsinkin islamilaisissa maissa tulkittiin paljon rajumpana lausuntona kuin se ehkä Bushin mielessä oli.
Usein ristiretki-sana nousee esiin silloin, kun halutaan luoda vastakkainasettelua.
– Ennen kaikkea ristiretket kai näkyvät yhä me vastaa ne -asetelemina. Oikeasti poliittiset tilanteet ovat aina paljon monimutkaisempia. Usein jyrkkiä asetelmia haluavat rakentaa ihmiset, jotka niistä hyötyvät, Peura toteaa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Retkikunnat etsivät liitonarkkua ja perustivat Afrikkaan Uutta Jerusalemia – moni pohjoinen hengenmies jäi historiaan myös seikkailuistaan
Hyvä elämäTutkimusmatkailijoiksi heittäytyneitä hengenmiehiä ajoivat maailmalle myyttiset aarteet, suuret ihanteet ja tieteentekeminen. Näiden kolmen herran matkoja innoittivat kristinusko ja siitä eronneet suuntaukset.
