”Rukoilla voi aina ja kaikkialla”, sanoo Päivi Huuhtanen-Somero.
”Rukous on Jumalan läsnäololle avautumista”, sanoo Päivi Huuhtanen-Somero, joka ohjasi ensimmäiset retriittinsä yli 40 vuotta sitten
Päivi Huuhtanen-Someron mukaan rukouksesta ei pitäisi tehdä tikapuita Jumalan luo, sillä suhde Jumalaan on jo koko ajan olemassa.
”Hiljaisuuden rukouksessa keskitytään ihmettelemään sitä, että Jumala on läsnä ja ilmaisee itsensä tavalla tai toisella. Niitä ovat sanattomat oivallukset, rakkauden tunne, elämän arjen näkeminen uudessa pyhässä valossa, hyväntahtoisuuden lisääntyminen,” kirjoittaa Päivi Huuhtanen-Somero pitkässä tekstiviestissään. Hän haluaa varmistaa, tuliko kaikki olennainen haastattelussa sanottua.
80-vuotias Huuhtanen-Somero on estetiikan ja taidekasvatuksen dosentti sekä kirjallisuustieteen tutkija. Akateemisen uransa rinnalla hän on tehnyt toisen työrupeaman retriitinohjaajana ja hengellisenä ohjaajana.
Jo lapsena Huuhtanen-Somerolla oli ajatus ja kokemus siitä, että Jumala ja Jeesus ovat läsnä ja lähellä, vain kurkistuksen päässä. Kun pappi-isän ja teologiäidin ystäväpiiri kokoontui keskustelemaan, pieni Päivi ja hänen sisarensa istuivat usein pöydän alla leikkimässä ja seurasivat aikuisten puheita.
Rukouksen teologian pariin Huuhtanen-Somero ajautui mutkan kautta. Hän oli opiskellut taidehistoriaa, ja kun häntä pyydettiin luennoimaan ikonien estetiikasta, hän alkoi perehtyä asiaan.
– Tajusin, että ikonografiaa lukuunottamatta mitään ikonien estetiikkaa ei oikeastaan ole olemassakaan, vaan se on teologiaa – rukouksen teologiaa. Aloin sitten lukea ortodoksisia kirjoja, ja ne vahvistivat sitä, mitä olin itse kokenut: rukoilla voi aina ja kaikkialla. Minulle avautui omaksi rukouskäytännökseni toistoon perustuva Jeesus-rukous, Huuhtanen-Somero kertoo.
– Rupesin totuttelemaan siihen ajatukseen, että olen aina Jumalan kanssa. Jumala on jo läsnä, mutta minun pitää avautua hänen läsnäololleen. Vanhan testamentin Samuelin kirjan lause ”Puhu, Herra, palvelijasi kuulee” tuli minulle keskeiseksi.
Kyllähän Jumalalle saa puhuakin, mutta se ei ole pääasia.
Kun Huuhtanen-Somero asettui kuuntelemaan, mieleen alkoi nousta ajatuksia, joiden hän ymmärsi olevan Jumalan antamaa ohjausta.
– Sitten ymmärsin, että minun täytyisi kirjoittaa näistä hiljaisen rukouksen ja Jumalan kuulemisen mahdollisuuksista. Kyllähän Jumalalle saa puhuakin, mutta se ei ole pääasia. Olennaisinta on asettua kuuntelemaan. Ja hiljaisuudessa se onnistuu parhaiten.
Päivi Huuhtanen-Somero oli paikalla, kun Hiljaisuuden Ystävät -yhdistys 40 vuotta sitten perustettiin retriittitoimintaa edistämään. Hänet liitettiin yhdistyksen jäseneksi ja valittiin sen lehden toimitusneuvostoon. ”Retriitinohjaajana kuljin kuitenkin omaa, aika itsenäistä tietäni”, hän kertoo. Hänen vuonna 1989 julkaistu kirjansa Hiljennymme rukoukseen oli ensimmäinen retriittien ohjaamista käsittelevä kirja Suomessa.
Retriiteistä tuli kutsumus
Kun ensimmäiset Päivi Huuhtanen-Someron hengelliset kirjat, Kuulet vaieten: Marian ohjeita rukoilijoille ja Pieni paasto: Marian kuulemisen mietteitä, julkaistiin 1980-luvun puolivälissä, vastaanotto oli ristiriitainen.
– Minut leimattiin mystikoksi, ja siihen aikaan ajateltiin aika yleisesti, että mystiikka ei kuulu luterilaisuuteen. Toisaalta minua kutsuttiin puhumaan eri paikkoihin ja haastateltiin lehtiinkin.
Kirjoista alkoi myös Huuhtanen-Someron tie retriitinohjaajana. Suomalaisen hiljaisuuden liikkeen edelläkävijä Anna-Maija Raittila oli lukenut kirjat ja pyysi häntä pitämään opetuspuheita ohjaamaansa retriittiin. Kun Huuhtanen-Somero saapui paikalle, koko retriitin ohjaaminen jäikin hänen tehtäväkseen, sillä Raittilan oli kiiruhdettava muualle.
– En ollut ennen edes käynyt retriiteissä. Tuo Morbackan yhteisössä ohjaamani retriitti kuitenkin onnistui hyvin, ja siellä oli ihana yhteisen kokemisen henki. Tajusin, että tässä on minun kutsumukseni. Siitä pitäen menin kaikkialle, minne minua pyydettiin pitämään retriittejä ja lyhyempiä hiljentymispäiviä.
Huuhtanen-Somero laskeskelee ohjanneensa yli viisikymmentä retriittiä eri puolilla Suomea ja Ruotsissakin. Kutsujina olivat seurakunnat, kansanopistot, erilaiset yhdistykset ja pienpiirit, ja 2000-luvulle asti tahti oli tiivis. Retriittien pitäminen harveni, kun Huuhtanen-Someron voimat ja aika alkoivat mennä ensin ikääntyneistä appivanhemmista ja omista vanhemmista ja sitten sairaasta puolisosta huolehtimiseen ja kun hänelle itselleenkin alkoi tulla terveysongelmia.
Retriitin hiljaisuus ei ole tyhjää
Hiljaisuuden retriittiin mennään olemaan olennaisen äärellä, tiivistää Päivi Huuhtanen-Somero. Tarkoitus on keskittyä Jumalan kuuntelemiseen ilman häiriötekijöitä. Siksi sen aikana ei puhuta ja osanottajat majoittuvat omiin huoneisiinsa.
Yhdessä kokoonnutaan hetkipalveluksiin, meditaatiohetkiin, virikepuheisiin ja aterioille. Ohjelmaan kuuluu myös ehtoollisen vietto.
– Retriittiin saa tulla omana itsenään. Siellä ei esittäydytä, joten kaikki ovat samalla viivalla etsimässä yhteyttä Jumalaan. Retriitin päätteeksi lähdetään hiljaisuudessa kukin tahoilleen.
Retriitti on onnistunut silloin, jos sieltä lähtee tietty pyhityksen tunne sisimmässä.
Viikonlopunkin mittaisessa hiljaisuudessa ehtii Huuhtanen-Someron mukaan tapahtua paljon.
– Siinä on mahdollisuus mietiskellä paitsi Raamatun kohtia, myös omaa tilaansa ja elämäänsä. Mieleen nousseita asioita ja tunteita voi tulla purkamaan ohjaajan kanssa, mikä luo turvallisuudentunnetta.
– Retriitti on onnistunut silloin, jos sieltä lähtee tietty pyhityksen tunne sisimmässä – ei pelkästään niin, että kävi lepäilemässä kiireiden keskellä ja tankkasi vähän hiljaisuutta. Kristillisen retriitin hiljaisuus ei ole mitään tyhjää hiljaisuutta.
Huuhtanen-Somero on huomannut, että usein retriitin osanottajien välille syntyy läheisyyden tunne, vaikka he eivät ole ennestään tuttuja eivätkä puhu keskenään. Myös ehtoollisen nauttiminen retriitin pienissä puitteissa on varsin erilainen kokemus kuin laajemmassa messussa: liikuttavan henkilökohtainen ja samalla yhteisöllinen.
Jumala kutsuu joka aamu
Jumalan kohtaaminen omassa sisimmässä on Päivi Huuhtanen-Someron mukaan johtanut pikkuhiljaa siihen, ettei hän nykyisin koe olennaiseksi mitään erityistä hartauden harjoittamisen muotoa. Hän varoIttaakin ajattelemasta, että luostarikilvoitus tai tiukan askeettinen elämäntapa olisi ainoa tie autuuteen. Rukouksesta ei tulisi tehdä tikapuita Jumalan luo, sillä suhde Jumalaan on jo koko ajan olemassa.
Kun kokee Jumalan rakkauden syvällä sisimmässään, se heijastuu rakkautena toisiin.
– Jumala on läsnä kaikessa mitä on. Jumala on itse olevaisuus, maailmankaikkeuden Luoja ja alkuvoima. Siitä avautuu huikea näköala! Huuhtanen-Somero sanoo.
– Minun ei tarvitse erikseen kilvoitella nimetyillä hyvillä teoilla, vaan otan vastaan kaikki tehtävät, joita eteen tulee, ja teen ne mahdollisimman hyvin. Jumala kutsuu minua joka aamu uuteen antamaansa päivään ja kulkemaan eräänlaisena ”Kristuksen kantajana”, jotta Taivasten valtakunta toteutuisi maan päällä. Se toteutuu silloin, kun lähtee etsimään Kristusta sekä itsessään että toisissa ihmisissä. Kun kokee Jumalan rakkauden syvällä sisimmässään, se heijastuu rakkautena toisiin.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
40-vuotias Hiljaisuuden Ystävät on vahvistanut lempeää jumalakuvaa ja uudistanut kirkon kasvoja, arvioi piispa Mari Leppänen
Ajankohtaista HengellisyysYhdistyksen alkuvaiheissa kyseltiin, sopivatko retriitit luterilaiseen kirkkoon. Viime vuosina keskustelua on herättänyt hiljaisuuden jooga.
