Piispa Kaisamari Hintikka toivoo, että seurakunnat käyttäisivät Nikean uskontunnustusta jumalanpalveluksissa nykyistä useammin.
”Uskontunnustus ei ole tsekkauslista, eikä siitä pidä ottaa suorituspaineita”, sanoo piispa Kaisamari Hintikka
Uskontunnustuksessa ilmaistaan kirkon yhteinen usko, eikä kristityn tarvitse erikseen miettiä, uskooko hän varmasti kaiken, mitä siinä sanotaan.
Jos ei satu olemaan kirkon työntekijä tai muuten sisäpiiriläinen, ei välttämättä ole huomannut, että meneillään on juhlavuosi. 1700 vuotta sitten eli vuonna 325 Vähän-Aasian Nikeassa kokoontui kirkon johtajia joka puolelta Rooman valtakuntaa. Tämän kirkolliskokouksen eli konsiilin suurin ja kauaskantoisin saavutus oli uskontunnustus, joka edelleenkin on käytössä eri kirkkokunnissa. Miksi tätä on haluttu juhlia, Espoon hiippakunnan piispa Kaisamari Hintikka?
– Nikean uskontunnustus koskettaa valtaosaa kristikunnasta, ja kirkkokuntien itseymmärryksen juuret ovat Nikean konsiilissa. Me emme voi tietää täydellisesti, millainen Jumala on, mutta uskontunnustuksessa sanotaan, millaiseen Jumalaan kirkossa uskotaan. Siinä määritellään, että uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan, ja kuvataan, mitä kukin Jumalan kolmesta persoonasta tekee.
– Jos miettii kirkon parituhatvuotista historiaa, niin jo vajaan kolmensadan ensimmäisen vuoden aikana kirkko pystyi sanoittamaan uskonsa näin – tekemään valinnan siitä, millaiseen Jumalaan uskomme ja millaiseen emme. Sen jälkeen olemme ikään kuin pitäytyneet siinä, mitä silloin päätettiin.
– Onhan se valtavan hienoa, että 1700 vuotta sitten tehty muotoilu on kantanut näin kauas ja on edelleen käytössä. Kun lukee Nikean uskontunnustuksen, voi liittyä pitkään jatkumoon: en ole ensimmäinen enkä viimeinen enkä tällä hetkellä ainoa tässä maailmassa, joka lukee sitä.
Mistä Nikean uskontunnustuksessa on kyse, ja miten se poikkeaa apostolisesta uskontunnustuksesta, joka meillä jumalanpalveluksissa yleensä lausutaan?
– Ei se varsinaisesti sisällöltään poikkea apostolisesta uskontunnustuksesta, joka meidän kirkossamme on eräänlainen arkiteksti. Yksi ero, jonka huomaa helposti, on se, että apostolinen uskontunnustus on yksikössä – ”Minä uskon” – ja Nikean monikossa ”Me uskomme”.
– Kun uskontunnustus on me-muodossa, se kertoo enemmän uskontunnustuksen luonteesta, eli että kyse on siitä, mihin kirkko yhdessä uskoo. Uskontunnustus ei ole yksilön suoritusta tai sellainen tsekkauslista, että mihin minä uskon ja mihin en, vaan se on kirkon yhteisen uskon tunnustamista ja samalla liturginen teksti eli yhteistä palvontaa ja ylistystä Jumalalle.
Katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa Nikean uskontunnustusta käytetään aina jumalanpalveluksessa. Sen sijaan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa sitä käytetään aika harvoin, lähinnä pappisvihkimyksessä, piispanvihkimyksessä ja erilaisissa juhlajumalanpalveluksissa. Miksi?
– Leikkimielisesti voisi sanoa, että ehkä meillä on luterilaisessa kirkossa jonkinlainen työekonominen ote myös jumalanpalveluksen ylistys- ja palvontapuoleen. Että hoidetaan tämä homma nopeasti ja otetaan se uskontunnustus, joka ei ole hankala tai pitkä. Ja siksi usein valitaan apostolinen uskontunnustus.
– Minusta Nikean uskontunnustusta olisi hyvä käyttää varsinkin näin juhlavuonna ihan säännöllisesti, jotta se tulisi tutuksi. Ja sehän on kaunis, hyvin runollinen ja rullaa hienosti. Itse tykkään hirmuisesti sen lausumisesta.
Osaatko sen ulkoa?
– En osaa, vaikka juhlavuoden kunniaksi pitäisi ehkä opetella. Aivoni eivät ole enää kuin rippikoululaisilla, jotka oppivat ulkoläksyt helposti.
Entä jos ei usko sanasta sanaan kaikkea, mitä uskontunnustuksessa sanotaan? Pitääkö silloin pitää suu kiinni kirkossa, kun sitä lausutaan?
– Uskon tunnustaminen on yhteisöllinen teko. Uskontunnustuksessa ilmaistaan kirkon yhteinen usko. Sen varaan jokainen voi jättäytyä. Ei tarvitse miettiä, uskonko aivan varmasti kaikkeen, mitä siinä sanotaan. Ei ole mitään suorituspaineita. Uskontunnustukseen voi liittyä, koska on kastettu osaksi Kristuksen kirkkoa.
– On huvittavaa, että kaikista niistä ihmisjärjelle käsittämättömistä asioista, joita uskontunnustuksessa sanotaan, erityisesti neitseestäsyntyminen tuntuu olevan monelle se vaikein kysymys. Takavuosina sitä kysyttiin piispanvaalipaneeleissakin aina, kun haluttiin mitata, onko ehdokas varmasti kunnon uskovainen.
Kun tuomiokapitulille tulee kanteluita, joissa pappia epäillään harhaopista, vedotaanko niissä uskontunnustukseen?
– En muista, että minun piispa-aikanani olisi tullut yhtään harhaoppisuuskantelua. Mutta esimerkiksi somekeskusteluissa, kun jotakuta syytetään harhaoppiseksi tai sanotaan, ettei joku ole oikea uskovainen, vedotaan yleensä Raamattuun tai luterilaisiin tunnustuskirjoihin. En muista, että uskontunnustusta olisi kovin usein kaivettu esiin.
Jos vuonna 2025 muotoiltaisiin kaikkia kristittyjä yhdistävä uskontunnustus, millainen se voisi olla?
– Luulen, että piispana olen tosi huono vastaamaan tähän, koska tarkastelen kysymystä kirkon uskon kulmasta. Mutta olisi kiinnostavaa kysyä tuota vaikka seurakuntalaisilta. Herää kyllä kysymys, missä meidän kirkossamme olisi sellainen turvallinen tila, jossa ihmiset saisivat vapaasti sanoittaa uskoaan ilman pelkoa siitä, että joku sanoo sen olevan väärin. Toivon, että sellaisia tiloja on.
Uskontunnustus ei aina yhdistä kristittyjä – joskus se myös erottaa. Nikean uskontunnustuksen sanamuodosta syntyneeseen erimielisyyteen kärjistyivät itäisen ja läntisen kirkon ristiriidat vuonna 1054 niin, että tuloksena oli kirkon jakaantuminen kahtia. Nyt siitä on kulunut lähes tuhat vuotta. Ovatko välit koskaan korjattavissa?
– Idän ja lännen kirkkojen monet kiistat kulminoituivat tuolloin muodollisesti erilaiseen käsitykseen siitä, kenestä Pyhä Henki lähtee: Isästä vai Isästä ja Pojasta? Idän kirkko muotoilee asian niin, että Pyhä Henki lähtee Isästä, ja se on se Nikean konsiilissa alun perin hyväksytty sanamuoto. Vuonna 381 siihen lisättiin Konstantinopolin kirkolliskokouksessa sanat ”ja Pojasta”. Tästä lisäyksestä tuli myöhemmin kompastuskivi itäisen ja läntisen kristikunnan ykseydelle. Kiistan tuloksena kirkot julistivat toisensa kirkonkiroukseen. Vuonna 1964 ortodoksiset kirkot ja katolinen kirkko julistivat, että nämä molemminpuoliset kirkonkiroukset eli anateemat eivät enää pidä paikkaansa.
– Luterilaiset ja ortodoksit ovat käyneet globaaleja oppikeskusteluja 1980-luvulta asti. Viimeisimmät neuvottelut liittyivät nimenomaan tähän Nikean uskontunnustukseen. Niissä tehtiin yhteinen julkilausuma, jossa luterilaiset totesivat, että kun me vietämme ekumeenista jumalanpalvelusta ortodoksien kanssa, voimme hyvin käyttää ”Pyhä Henki lähtee Isästä” -muotoilua. Eli se ei ole meille kynnyskysymys.
– Kirkkojen lähentyminen, niin kuin monet muutkin isot teologiset prosessit, etenee oikeastaan kahta raidetta pitkin. Toisella raiteella ovat viralliset teologiset keskustelut, ja toisella raiteella jo eletään todeksi sitä, mihin oppikeskusteluissa vasta pyritään. Paljon on jo tapahtunut kirkkojen johdon tasolla, mutta paljon tapahtuu myös ruohonjuuritasolla. Oppikeskusteluissa pyritään kirkkojen näkyvään ykseyteen, joka konkretisoituu yhteisessä ehtoollispöydässä. Monessa paikallisseurakunnassa eri puolilla maailmaa ehtoollispöytään jo kutsutaan kaikkia kristittyjä.
Me uskomme vai minä uskon?
Nikean uskontunnustus
Me uskomme yhteen Jumalaan, Kaikkivaltiaaseen Isään, taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan.
Me uskomme yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua, Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä, joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi, ristiinnaulittiin meidän puolestamme Pontius Pilatuksen aikana, kärsi kuoleman ja haudattiin, nousi kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, astui ylös taivaisiin, istuu Isän oikealla puolella ja on kirkkaudessa tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja jonka valtakunnalla ei ole loppua.
Me uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään, joka lähtee Isästä ja Pojasta, jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan ja joka on puhunut profeettojen kautta. Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon. Tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi, odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää.
Apostolinen uskontunnustus
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan,
ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,
ja Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Jeesuskin on Jumala – 1700 vuotta sitten muotoiltiin kaikkia kristittyjä yhdistävä uskontunnustus
HengellisyysNikean uskontunnustus syntyi, kun keisari Konstantinus halusi lopettaa Jeesusta koskevan kiistan ja kutsui Rooman valtakunnan piispat koolle. ”Nikean uskontunnustuksesta aukeavat valtavat näkymät”, sanoo tutkija Anni Maria Laato.
