Tällä hetkellä iso kysymysmerkki Timo Vauhkoselle on se, miten ihminen, joka 64-vuotiaana on vammainen, on heti 65 vuotta täytettyään tavallinen vanhus.
”Vammaisen ei näköjään pidä elää normaalia elämää” – ja vanhuksena se vielä vaikeutuu, sanoo Timo Vauhkonen
Timo Vauhkonen on haaste vammaisten asioista päättäville virkamiehille ja poliitikoille. Hän ei pysy hiljaa.
Puhelin soi. Soittaja esittäytyy Timo Vauhkoseksi, 69-vuotiaaksi helsinkiläiseksi. Hän haluaa kommentoida Kirkko ja kaupungin verkkouutista vanhusasiainvaltuutetun viran perustamisesta tehdystä kansalaisaloitteesta.
Vauhkosella ei ole mitään aloitetta vastaan, mutta hän kertoo kokemuksensa olevan, että monista asioista päätetään käytännössä kunnissa. Lakeja kyllä säädetään, mutta kunnissa niitä sovelletaan usein enemmän säästöt kuin ihmisten tarpeet mielessä. Kuntapäättäjillä, poliitikoilla, olisi Vauhkosen mielestä kaikki valta muuttaa asioita oikeudenmukaisemmiksi, mutta usein he jättävät tuon vallan käyttämättä.
Vauhkonen haluaa kertoa oman tarinansa ja lisää, että on monia, jotka ovat paljon huonommassa tilanteessa kuin hän. Mutta jospa tarina herättäisi ajatuksia ja auttaisi heitä.
Aivoinfarkti iski syvällä maan alla
Vauhkonen työskenteli Helsingin kaupunginteatterin puuseppänä ja nautti työstään. Lokakuussa 2006 hän sai sairauskohtauksen, jonka vuoksi ”teatteriliiton 30 vuoden ansiomerkistä jäi yksi vuosi puuttumaan”. Hän oli viemässä autolla tavaraa kaupunginteatterin varastoon kaupungin väestösuojaan.
– Yhtäkkiä päässä kilahti. Kaaduin siihen pommisuojan lattialle. Kropan vasen puoli lakkasi toimimasta. Paikalla ei ollut ketään muita, eikä puhelimessa ollut maan alla kenttää, Vauhkonen kertoo.
Jotenkin Vauhkonen sai raahattua itsensä autoon, kivuttua kuskin paikalle ja peruutettua sata metriä pitkää käytävää pitkin ylös asti. Matkalla vaurioitui niin työpaikan auto kuin pari muutakin autoa ja väestösuojan portti.
Koska Vauhkosella ei ollut jalassa tuntoa, hän ei huomannut, että vasen jalka roikkui auton oven ulkopuolella. Jalkaan tuli valtava avohaava, joka ulottui luuhun asti. Luu myös murtui, mutta ylempää.
Päästyään ulos väestösuojasta Vauhkonen sai tilattua ambulanssin. Kesti aikansa ennen kuin ambulanssissa tajuttiin, että potilaalla oli jalkavamman lisäksi aivoinfarkti.
Aivoinfarktia ei voitu liuottaa, koska aivoihin vuosi verta. Vauhkonen jäi sairaalaan odottamaan verenvuodon loppumista ja tietoa lopullisten vaurioiden suuruudesta.
Välillä olen miettinyt, että yhteiskunnan mielestä olisi vain pitänyt jäädä makaamaan.
Kamppailua vammaiselle kuuluvista etuuksista
Noista tapahtumista on nyt 12 vuotta. Vauhkonen on vahvasti hengissä ja varustettu ilmeisen hyvällä huumorintajulla ja taistelumielellä. Kun hän kuuli sairaalassa ennusteen, että moni infarktista hengissä selvinneistä kuolee vuoden sisään sen ”jälkitautiin” eli makuuasennossa keuhkokuumeeseen, hän päätti, ettei tahdo itselleen sellaista kohtaloa.
Hän nousi väkisin istumaan pyörätuoliin. Koskelan sairaalassa hän opetteli fysioterapeutin avulla kävelemään lyhyitä matkoja, vaikka jalan asento hankaloitti kävelyä.
– Välillä olen miettinyt, että yhteiskunnan mielestä minun olisi vain pitänyt jäädä makaamaan, Vauhkonen sanoo.
Vauhkonen ja hänen vaimonsa Marja pyrkivät elämään mahdollisimman normaalia elämää. Se ei ole ollut helppoa, sillä lähes jokaisesta vammaiselle kuuluvasta etuudesta on pitänyt taistella.
– Vammaisen ei näköjään pidä elää normaalia elämää, Vauhkonen tuumii.
Hän on kamppaillut niin vakuutusyhtiön, kaupungin päättäjien, kansanedustajien kuin tullin kanssa. Viime mainitulta hän haki automaattivaihteiselle autolleen autoveron palautusta.
– Sitä varten piti sota-aikana käyttöön otetun niin sanotun Pontevan taulukon mukaan olla 80 prosentin invaliditeetti. Minulla se on ”vain” 75 prosenttia, koska voin autoa ajaessani käyttää toista jalkaa. Kädestä en saa yhtään pistettä, vaikka se ei toimi ollenkaan.
Vauhkonen on kamppaillut myös kaupungin palveluista. Tällä hetkellä ajankohtainen asia ja iso kysymysmerkki hänelle on se, miten ihminen, joka 64-vuotiaana on vammainen, on heti 65 vuotta täytettyään tavallinen vanhus.
– Eihän vammaisuus ole kadonnut mihinkään, mutta palvelut ovat nyt vanhuspalveluita.
Timo Vauhkonen on vuosien varrella tottunut kamppailemaan oikeuksistaan niin viranomaisten kuin poliitikkojen kanssa.
Vedän täysillä loppuun asti
Hyvää vertaisseuraa ja kuntouttavaa hoitoa Vauhkonen on saanut Afasiasäätiön päiväkeskuksesta Vipusentieltä. Päätös kerran viikossa tapahtuvasta hoitopäivästä oli aiemmin pysyvä. Nyt palvelun tarve arvioidaan vuosittain, koska hän on vanhus.
– Myös palvelun omavastuu on aiempaa korkeampi. Vammaisena omavastuustani vähennettiin viisi euroa, koska kuljen omalla kyydillä, enkä taksilla. Nyt kun olen vanhus, kuljetusomavastuuta ei kuulemma voi vähentää.
Kun Helsingin kaupunki kilpailutti vanhuspalvelut, Vauhkoselle paras hoitopaikka ei enää ollut hänelle esitetyllä listalla, vaikka hoitopaikka oli hyväksytty kaupungin palveluntuottajaksi. Kilpailutuksen kärkeen oli valittu yrityksiä, joilla ei edes vielä ollut toimintaa, vaan vasta suunnitelma.
Vauhkoselle on nyt tarjottu palveluseteliä, ja hän aikoo sen turvin jatkaa tutussa hoitopaikassa. Hän kuitenkin miettii, miten 50 euron setelillä katetaan palvelu, johon on tähän asti ollut 110 euron maksusitoumus.
– On monia asioita, joita voitaisiin kunnissa lain mukaan tulkita asiakkaan eduksi. Raha kuitenkin ratkaisee.
– Vaikuttaa siltä, että kaupunki haluaisi meidät kaikki keinutuoliin istumaan, mutta en osaa virkata, joten siihen en lähde. Vedän täysillä loppuun asti ja kaksi viikkoa siihen päälle. Se on minun elämänfilosofiani.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Thurén: Haluan, että minulle rakennetaan esteetön kaupunki
PuheenvuorotTestasin Age Man -ikäpuvussa miltä tuntuu olla 78-vuotias. Tajusin samalla, että tarve esteettömiin tiloihin koskee vanhana minuakin.
