Kohta olen hetken aikaa perillä.
25 kilometrin kävely Espoon tuomiokirkolta Vantaan Pyhän Laurin kirkolle koettelee jalkoja ja kesyttää poukkoilevan mielen
Autot suhahtelevat ohi, voipulla aiheuttaa syyllisyyttä ja huolikuorma katoaa – siinä yhden päivän pyhiinvaelluksen jännittävimmät asiat.
Kirkonmäellä tuoksuu jasmiini ja multa. Hautausmaalla kitketään. Espoon tuomiokirkossa ei ole ketään. Alttarin yläpuolella riippuu krusifiksi. Kristuksen kärsimystä korostaa se, että keskiaikaisesta veistoksesta ovat vuosien saatossa kadonneet jalat polvista alaspäin ja toinen käsivarsi. Seinämaalauksissa seikkailevat lystikkään näköiset paholaiset ja enkelit. Pyhimyksistä on helppo bongata keskiaikaisten legendojen suosikki Pyhä Yrjö nitistämässä lohikäärmettä, mutta kirkon nimikkopyhimys evankelista Matteus jää minulta huomaamatta. Jääköön, tie kutsuu.
En tiedä, tohtiiko tätä kutsua pyhiinvaellukseksi. Aikomukseni on kävellä Espoon tuomiokirkolta noin 25 kilometrin matka Vantaalle Pyhän Laurin kirkolle. Nämä kaksi keskiaikaista kivikirkkoa ovat pääkaupunkiseudun vanhimmat rakennukset. Niihin on kuljettu pyhää kohtaamaan jo 1400-luvun lopussa ja 1500-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä ennen reformaatiota.
Vaellus pyhinä pidetyille paikoille kuuluu moniin uskontoihin. Kristittyjen uskonnonharjoitukseenkin ne ovat kuuluneet ensimmäisistä kristillisistä vuosisadoista alkaen. Ensin vaellettiin Jeesuksen elämän ja kuoleman tapahtumapaikoille ja apostolien haudoille. Myöhemmin alettiin kunnioittaa marttyyreita ja esikuvallisesti eläneitä kristittyjä pyhinä. Sen myötä heihin liittyvistä paikoista ja esimerkiksi kirkoista, joissa oli heidän reliikkejään, tuli pyhiinvaelluskohteita. Nykyisin suosituimpia kristittyjen pyhiinvaelluskohteita ovat eri puolilla maailmaa paikat, joissa neitsyt Marian kerrotaan ilmestyneen. Vaikka pyhiinvaelluksen tavat ja kohteet vaihtelevat, lähtemisen perimmäinen syy lienee ollut kaikkina aikoina ja kaikille sama. Vaeltajalla on asiaa Jumalalle: hän pyytää apua, kiittää tai katuu.
Matka alkoi Espoon tuomiokirkolta.
Joku rakastaa Espoota tai Espoossa.
Glimsinjoki.
Lippajärvi.
Leppävaaran kirkko.
Tästä matkasta vain pieni pätkä – viimeiset pari kilometriä – on sellaista, jota olen aiemmin kävellyt. Silti olen kauimmillaankin alle kolmenkymmenen kilometrin päässä kotoani. Uusissa maisemissa kulkemisesta tulee oikea matkalla olon tuntu. Tässä sitä koetaan Lommila, Bemböle, Viherlaakso, Karakallio ja Vallikalliokin. Etukäteen olen kuvitellut itseni istuskelemassa kartalta löytämäni Lippajärven rannalla pitämässä taukoa ja kuuntelemassa laineiden liplatusta. Tauko jää pitämättä, sillä reitilleni Turuntien varteen osuva järven eteläranta on rämeikköä, pikemminkin suota kuin järveä.
Lohdutukseksi poikkean kahville Viherlaakson ostarille. Ja tunnen pientä syyllisyyttä: voipulla on niin muhkea, että sen täytyy olla ristiriidassa pyhiinvaellukseen kuuluvan kieltäymyksen ja vaatimattomuuden kanssa.
Reitille osuva Leppävaaran kirkko saa houkuteltua uudestaan tauolle. Täälläkin on alttarilla Kristus kädet levitettyinä, mutta toisin kuin Espoon tuomiokirkossa hän ei riipu ristillä vaan on noussut haudasta. ”Rauha teille”, toivottaa Annukka Laineen taideteokseen kuuluva teksti kuin puhekupla.
Suurin osa matkastani on jonkun ison tien vieressä kulkevaa kevyen liikenteen väylää. Seuraan Espoontietä, Turuntietä, Kehä I:tä ja Tuusulanväylää mukailevaa Vanhaa Tuusulantietä. Verkkainen etenemisvauhtini ei oikein riitä edessä aukeavalle suoralle tielle. Autoja suhahtelee taukoamatta ohi. Pyöräilijöitäkin on paljon, silloin tällöin joku juoksee vastaan. Juuri kukaan ei kävele. Mieleni ei viihdy näillä teillä. Se kyllästyy olemaan läsnä siinä, missä ruumis sitkeästi tarpoo, ja karkailee odottamaan tulevaa. Välillä mieli kyllästyy karkailemiseenkin ja hidastuu jonkinlaiseen stand by -tilaan. Jalat kulkevat itsekseen.
Yhtäkkiä havahdun siihen, että huolikuorma on jäänyt kyydistä jonnekin.
Käveleminen ei ole vaikeaa, ei erityisen raskastakaan. Jos on normaalikuntoinen aikuinen, suurin ongelma päivän kävelyretkellä ei ole jalat vaan pää. Siksi kävely tekeekin niin hyvää. Askel askeleelta se kesyttää kuormitetun ja poukkoilevan mielen. Nyt ensimmäinen tunti menee kyllä työasioita ratkoessa ja järjestellessä. Sen jälkeen mieli siirtyy jonkinlaiseen iltarukousmoodiin. Se muistaa omat ja läheisten vaivat ja murheet ja velloo niissä, ja tuntuu, että askelkin hidastuu. Kunnes yhtäkkiä havahdun siihen, että huolikuorma on jäänyt kyydistä jonnekin.
Suunnilleen puolimatkassa, kun Kehä I:n meluaidan viertä kulkiessani ylitän Espoon ja Helsingin rajan, huomaan, että kyllä tämä tuntuu jaloissakin. Varpaankynsissä, kantapäissä ja akillesjänteissä. Ja vielä toinen samanmoinen matka olisi käveltävä. Mieliala vajoaa yhtä alas kuin verensokeri. Normaali lounasaika on ohitettu tunteja sitten. Kannelmäkeen on muutama kilometri, sieltä on pakko etsiä ruokapaikka. Rasvaa! Hiilihydraatteja! Suolaa!
Kannelmäen kirkko näyttää siltä kuin puistoon olisi laskeutunut avaruusalus. Sinne ei ole asiaa, ovet on lukittu puolta tuntia aiemmin. Ollaan sitten ilman hengenravintoa ja etsitään jotain konkreettisempaa. Kirkon lähellä on ostari ja siellä sellainen pizzaa ja kebabeja tarjoileva pikaruokaravintola, joita tuntuu olevan jokaisessa Suomen lähiössä ja kirkonkylässä, yleensä vielä useampia vieri vieressä. Nälkäiselle se kelpaa.
Puolimatka.
Mätäjoki.
Kannelmäen kirkko.
Viesti matkan varrella.
Vantaanjoki ja Keravanjoki.
Jeesus odottaa Pyhän Laurin kirkossa.
Reitin leppoisin viisikilometrinen alkaa Kannelmäestä. Hiekkatietä, omakotitaloja, peltoa, Keskuspuiston suikale, taas omakotitaloja. Hiljainen, vihreä ja varjoisa Keskuspuisto tuntuu taivaalta.
Loppusuora Tuusulanväylän varressa on sitten todellakin suora – ja loppumattoman tuntuinen. Tai ehkä se ei ole loppusuora vaan vasta esipiha, niin kuin koko tämä matkakin? Sellainen, josta kertoo teksti Pyhän Laurin kirkon oven yläpuolella: ”En dag i Dina gårdar är bättre än eljest tusende”, parempi on päivä sinun esipihoissasi kuin tuhat päivää muualla. Katkelma on psalmista 84, joka on yksi Vanhan testamentin pyhiinvaelluspsalmeista. Päivän paremmuudesta en ole ihan varma, siltä se ehkä tuntuu vasta jälkikäteen, mutta ainakin pitkä tämä päivä esipihalla on ollut.
Oikeasti se ei ole edes pitkä: 25 kilometriä on ihan tavallinen pyhiinvaeltajan päivämatka. Jos olisin pidemmällä vaelluksella, jatkaisin seuraavana aamuna matkaa samoilla kivistävillä jaloilla, samassa hikisessä paidassa. Ja sitä samaa ehkä viikkojen ajan.
Nyt olen hetken aikaa perillä. Pyhän Laurin kirkossa on Jeesus vastassa. Alttarilla olevassa lasimaalauksessa hän pitää lohduttaen sylissään uuvahtanutta pyhiinvaeltajaa.
Espoon tuomiokirkko, Kirkkopuisto 5, on kesällä avoinna joka päivä klo 10–18. Opas on paikalla 3.8. asti arkisin klo 11–16.30.
Leppävaaran kirkko, Veräjäkallionkatu 2, on kesällä avoinna ma–ke ja pe klo 12–16 ja to klo 12–18.
Kannelmäen kirkko, Vanhaistentie 6, on avoinna ma–to klo 9–15 ja pe klo 9–14.
Pyhän Laurin kirkko, Kirkkotie 45, on kesällä avoinna ma–pe klo 12–20. Opas on paikalla 31.8. asti klo 12.30–20.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Oletko menossa Kirkkokadulle, Kirkkotielle, Kirkkopolulle vai Kirkkopuistoon? – Ole tarkkana, ettet päädy väärään paikkaan
Hyvä elämäHelsingin, Espoon ja Vantaan katujen nimissä vilahtelevat monet kirkolliset aiheet.
