Elonkehä. Aika on hoitaa ja aika olla hoidettavana. Ihminen syntyy käsillä kannettavaksi, tukee ja kantaa vuorollaan toisia ja on itse taas tuen tarpeessa. Kuva: Hans Eiskonen

Hyvä elämä

Äitiys on monikerroksinen huolenpidon jatkumo

Äiti on äiti pikkulapsiajan ruuhkavuosina ja niiden jälkeenkin. Huolenpito vain muuttaa muotoaan, kun vauvasta varttuu aikuinen ja ehkä vanhempi itsekin.

27.04.2016 21:30
Pälvi Ahoinpelto

Kun perheeseen syntyy esikoinen, sen kanssa yhtaikaa syntyy monia muita hahmoja. Syntyy äiti ja syntyy isä. Mikäli pieni on suvun ensimmäinen oman sukupolvensa edustaja, syntyy ehkä useampia ylpeitä isovanhempia ja kenties vielä setiä, tätejä ja enojakin.

Tässä jutussa puhutaan äidistä. Lapsen syntymä on suuri hetki, ihmeellinen tapahtuma. Siitä alkaa pitkä opinpolku tuoreen äidin elämässä.

Pienen ihmisen, oman lapsen, kanssa eläessään ihminen tuntee kenties kaikkein voimakkaimmin. Hänen tunneskaalansa laajenee ulottumaan huikeasta hellyydestä, sydäntä pakahduttavasta onnesta ja ruusuntuoksuisesta rakkaudesta aina viheliäisen väsymyksen vahvistamaan valkohehkuiseen raivoon.

Rakkauden tunteen kanssa on ihana elää. Sitä on raskausaikana osannut myös odottaa. Lapsen tuottamasta onnesta ja ilostahan puhutaan monissa lehtijutuissa ja saippuasarjoissakin. Miten suurta hellyyttä herättää nukkuva lapsi!

Lasta kohtaan tunnettu kiukku sen sijaan tulee monelle yllätyksenä. Vaikka miten harmittaisi, aikuisen on kuitenkin kyettävä hallitsemaan ärtymyksensä ja kontrolloimaan käytöstään. Ison on oltava aikuismainen, vaikka pieni on lapsellinen, eikä pientä saa satuttaa, vaikka semmoinenkin voi mielessä välähtää. Joskus ottaa tosi lujille.

Lapsen kanssa elettäessä illuusiot karisevat ja aikuinen oppii itsestään asioita, joita ei välttämättä haluaisi tietää. Olisi mukavampaa luulla pystyvänsä ajattelemaan hillitysti ja käyttäytymään kypsästi joka hetki.

Se, joka saa lapsen, tajuaa nopeasti, miten helppoa on olla huono äiti. Siihen asti on ollut kohtalaisen helppo kritisoida vaikkapa omaa äitiä, laukoa pätevänkuuloisia kasvatusajatuksiaan puhtaalta teoriapohjalta. Mutta äitinä sitä ymmärtää oman äitinsä peitetyn hymyn ja hiljaisen myöntelyn: "Miksei se noin mahda olla…"

Äidiksi tulevalla voi olla taistelun takana oppia päättämään jokaisesta yksityiskohdasta pienen ihmisen puolesta, vastata kaikista tätä koskevista valinnoista. Vastuu tuntuu jopa musertavan suurelta. Kun lapsi sairastaa, kun hän saa äkillisiä allergisia reaktioita tai rajun näköisiä kuumekouristuksia, äitiin iskee pelko. Hän tajuaa: tuo pieni elämä on minun ymmärrykseni ja neuvokkuuteni varassa, sen varassa, että ymmärrän, milloin en enää itse selviydy vaan pitää hakea apua.

Toiminnan hetkellä adrenaliini tihkuu äidin joka soluun ja saa hänet puskemaan tietään eteenpäin, valvomaan ja toimimaan. Kriisin lauettua päälle vyöryy helpotuksen laukaisema pohjaton väsymys.

Niin, on hankalaa vastata ihan kaikesta toisen ihmisen puolesta.

Mutta ehkä vielä vaikeampaa on oppia vuosien kuluttua päästämään irti, lakata tekemästä valintoja lapsensa puolesta. On lähes tuskallista katsoa vierestä, jos isoksi kasvanut lapsi tekee virheitä, maksaa oppirahoja, hakkaa päätään seinään. Ja kuitenkin tämä on tie, jonka lähes jokainen meistä kulkee, kuka pienemmin kustannuksin, kuka rajuimman jälkeen. Jokaisen on itse kiivettävä vuorensa, kontattava laaksonsa, tallattava polkunsa ja löydettävä lähteensä. Sitä ei voi kenenkään puolesta toinen tehdä. Ja hyvä niin.

Jokaisella on oma, ainutkertainen elämä.

Äiti kuitenkin kantaa lasta sydämessään ja seuraa häntä katseella niin kauas kuin pystyy. Oman katseen, oman viisauden ja käsivarren ulottumattomissa on vielä jotain: lapselle voi pyytää Suuremman suojaa, hänen Luojansa varjelusta.

Äitiys ei rajaudu vain lapsen synnyttämiseen, sillä ydintä äitiydessä on huolenpito.

Laajasti ajatellen äitiys ei rajaudu vain lapsen synnyttämiseen, sillä ydintä äitiydessä on huolenpito, lapsen ja nuoren henkinen ja sosiaalinen tukeminen. Monet tarinat on kuultu lapsista, jotka eivät ole saaneet kotoa tarvitsemaansa tukea, mutta jotka ovat selviytyneet jaloilleen ja kiinni elämän syrjään, koska heillä on ollut joku muu aikuinen tukenaan.

Siksi kaikki lapselle tai nuorelle ihmiselle huolenpitoa osoittaneet isoäidit, opettajat, kummit, kerhonohjaajat, nuorisotyöntekijät ja vaikka naapurintädit voivat rohkeasti omistaa itselleen osan äitienpäivästä. He ovat tehneet hyvin. Sitä paitsi antaessaan saa ja auttaessaan tulee itse autetuksi, jollain lailla.

Kasvettuaan isoksi lapsi saattaa saada omia lapsia. Lapsenlapset ovat elämän jälkiruoka, sanoo joku viisas. On varmaankin niin, että lapsenlasten muodossa meille annetaan toinen mahdollisuus, tilaisuus korjata tai hyvittää jotain siitä, mitä omien lasten kanssa teimme väärin, mitä emme ollenkaan huomanneet tai minkä kiireessä tallasimme jalkoihimme.

Isoäidillä on usein enemmän aikaa ja kenties kärsivällisyyttäkin pienen ihmisen kanssa. Onhan hänellä kokemuksen tuoma ymmärrys siitä, miten nopeasti aika rientää, miten pian pieni onkin jo iso. Koska vanhemmilla on yleensä lapsesta varsinainen huoltovastuu, isovanhemmille jää autuas huvimestarin osa.

Viisas isoäiti noudattaa lapsen kanssa tämän vanhempien luomia sääntöjä. Se on lapsen kannalta loogisinta, ja sillä tavoin säilyy sopu, jotta mummu kutsutaan uudelleenkin leikittäjäksi. On riemullista katsoa lapsenlapsen iloa ja ihmetystä, rohkaista pelokasta, lohduttaa itkevää ja sylitellä pientä sydämensä kyllyydestä.

Jossain vaiheessa aikuinen lapsi huomaa, että paino hänen kyljellään lisääntyy: äiti nojaa häneen aina vain vahvemmin.

Jossain vaiheessa – ja tämän huomaa vasta vähitellen, jälkikäteen – on vauvan vuoro kantaa äitiä. Se alkaa esimerkiksi niin, että neuvojen virta keskustelussa kääntyy.

Ensin neuvojen kulku on yhdensuuntainen, äidiltä lapselle. "Pidä lusikkaa näin." "Varo, ettet polta itseäsi!" "Kannattaa kävellä kovalla maalla." Murrosikäinen saattaa herkästi ilmoittaa äidille pyyhkivänsä tämän neuvoilla lattiaa, mutta iän lisääntyessä ja henkisen napanuoran katkettua alkavat äidin ohjeet taas kelvata. Viimeistään tämä tapahtuu silloin, kun lapsella on kainalossa oma pieni ihmiskäärö tai hän on muuten kasvanut riittävän aikuiseksi.

Seuraavassa vaiheessa neuvojen vuo kulkee vuorotellen suuntaan ja toiseen. Pohditaan elämää ja sen kummallisuutta, mietitään ihmisyyttä, jaetaan kokemuksia. Aina ei yhteiselo suju takkuamatta, mutta onnellinen se, jolle äiti voi olla myös ystävä.

Ajan kuluessa äiti kysyy yhä useammin neuvoa lapseltaan, luottaa hänen harkintaansa ja asiantuntemukseensa. Aikuislapsi huomaa, että paino hänen kyljellään lisääntyy: äiti nojaa häneen aina vain vahvemmin. Se on samalla kertaa hämmentävää, hienoa ja haastavaa.

Lapsen kanssa elettäessä illuusiot karisevat ja aikuinen oppii itsestään asioita, joita ei välttämättä haluaisi tietää.

Silloin täysikasvuinen lapsi tajuaa, että hänen kantokykynsä ja voimansa on nyt aikuisen, kun taas ikääntyvä äiti on alkanut haurastua, henkisesti ja fyysisesti. Silloin on lapsen aika kantaa äitiä, tavallaan palauttaa tälle osa itse saamastaan huolenpidosta. Hänen ryhtinsä oikenee, keuhkot täyttyvät ilmalla ja katse terästyy. Hän kestää. Nyt on hänen vuoronsa kuljettaa viestikapulaa tässä ihmiskunnan yhteisessä riennossa.

Meillä Suomessa vastuu ikääntyneistä vanhemmista ei ole ehkä niin näkyvää kuin monessa muussa maassa, missä koko vanhustenhuolto nojaa voimakkaasti suvun panokseen, mutta vähintään jonkinlainen henkinen vastuu on olemassa.

Se on muun muassa sitä, että lapsi huolestuu, jos iäkäs äiti ei vastaa puhelimeen, ja alkaa kuvitella kamalia. Mieli rauhoittuu vasta, kun äiti kertoo, ettei kuullut puhelimen soivan tai että puhelin oli toisessa kassissa ja sen etsimiseen meni aikaa. Tai kun äiti innostuneena raportoi olleensa kävelyllä, kurkia katsomassa, tai vaikka verannalla kukkalaatikkoa kuoputtamassa.

Vaikka äitiyttä ajatellaan ja siitä puhutaan helpoimmin pikkulapsiperheen äidin kiireisen tohinan kautta, äitiydessä on monia kerroksia. Äiti on äiti ruuhkavuosien jälkeenkin. "Onko sinulla tarpeeksi lämpimästi päällä?" kuuluu äidin kysymys viisikymppiselle pojalle. "Oletko ehtinyt syödä? Näytät laihtuneen", on huolekas kommentti pian kuusikymppiselle tyttärelle.

Äitiys päättyy kenties vasta raukenemiseen, elämän päättymiseen. Tai ehkä äidin katse seuraa lasta vielä ajan rajan takaakin. Kuka tietää?

Vuoksi ja luode. Auringonnousu, keskipäivä ja auringonlasku. Taimi, puu ja maatuva runko, jonka energia koituu tulevien ravinnoksi. Ihminen syntyy käsillä kannettavaksi, tukee ja kantaa vuorollaan toisia ja on itse taas tuen tarpeessa. Näin on elämä meille annettu.